Ari Saarnilehto

 

Ari Saarnilehto

professori, Turun Yliopisto

 

RISTIRIITAISTEN DOPINGSÄÄNTÖJEN ONGELMISTA

 

1.Kaikille yhteiset säännöt

 

Maailman antidopingtoimisto (The World Antidoping Agency, WADA,) pyrkii siihen, että kaikilla urheiluliitoilla ja kaikissa valtioissa olisi voimassa yhdet yhteiset dopingsäännöt talviolympialaisten alkaessa vuonna 2006. Se on saanut valmiiksi Maailman antidopingsäännöstön (The World Antidoping Code, WADC), jota parhaillaan ollaan saattamassa voimaan myös Suomessa.  Seuraavaa voidaan pitää esimerkiksi perusteluna sille, miksi meillä kaivataan kaikille yhteisiä sääntöjä.

Usean säännöstön samanaikainen soveltaminen voi olla ongelmallista urheilijalle, mutta se on sitä myös lajiliitolle, ja voisipa sanon saman myös Suomen Antidopingtoimikunta ADT ry:stä. Hyvän esimerkin usean eri säännöstön tuottamista ongelmista tarjoaa viimeisin yleisurheilun “dopingjuttu”, joka ratkesi lopullisesti Urheilun oikeusturvalautakunnan päätöksellä 16.4.2003, diaarinumero 1/2003.

Esimerkkejä on muitakin. Ensimmäinen esittelyyn tuleva ongelma on kuitenkin siinä mielessä keksitty, ettei minun tiedossani ole konkreettista tapausta. Kyse on siinä siitä, että rikkomukseen sovelletaan samanaikaisesti kahden lajiliiton sääntöjä.

Toiseksi otetaan esille tapaus, jossa lajiliiton sisällä sovelletaan useampaa kuin yhtä dopingsäännöstöä. Tämä on tavallista. Jos säännöt ovat keskenään ristiriitaiset, ongelmaksi muodostuu, mitä sääntöjä sovelletaan. Tässä kohdin otetaan esille paitsi urheilijan näkökulma asioihin myös liiton asema.

Kolmannessa esimerkissä on kyse siitä, että yhdet sovellettavista säännöistä ovat epäselvät. Ongelmana on se, mitä apukeinoja tulkinnassa tulisi silloin käyttää.

  

2.Samaan suoritukseen sovelletaan kahden liiton sääntöjä

 

Jos hiihtäjä kilpailee harjoituskaudella maastojuoksukilpailuissa, esimerkiksi SM-kisoissa, ja jää kiinni kiellettyjen aineiden käyttämisestä, kuka rankaisee ja minkä sääntöjen nojalla?

Urheilijan on oltava sitoutunut sovellettaviin säännöksiin. Urheilija sitoutuu kilpailu- ja sitä kautta dopingsääntöihin selkeimmin nimenomaisella sitoumuksella. Sääntöjen noudattamisen kytkeminen järjestön tai sen alayhdistyksen jäsenyyteen tuo mukanaan ongelmia. Voidaan kysyä, miten suomalaiseen, yleensä pieneen paikalliseen urheiluseuraan jäseneksi liittyvä henkilö, mahdollisesti alle 18-vuotias, sitoutuu IAAF:n (International Association of Athletics Federations) sääntöihin, joita ei mainita lainkaan seuran säännöissä.

Seuraan kuulumisen kautta sitoutumisen ongelmat tulevat esille myös silloin, kun urheilija ei lainkaan ole seuran jäsen. Esimerkiksi jalkapallossa ja jääkiekossa pelataan usein työsopimukseksi katsottavan sopimuksen perusteella osakeyhtiön ylläpitämässä joukkueessa. Seuroihin kuulumattomuus ei ole vierasta yleisurheilussakaan. Useat huippu-urheilijat ovat ainoastaan sopimussuhteessa seuraansa eivätkä esimerkiksi maksa jäsenmaksuaan ainakaan itse.

Valmennusryhmään kuuluvan yleisurheilijan kohdalla ei sitoutumisen ongelmia yleensä ole. Esimerkiksi Suomen Urheiluliitto ry:n (SUL) ja Team Finlandin urheilijan välillä on solmittu 2002 yhteistyösopimus, jonka mukaan urheilija sitoutui sääntöihin ja dopingin vastaiseen toimintaan seuraavasti:

Osapuolet sitoutuvat noudattamaan SUL:n ja IAAF:n (Kansainvälinen Yleisurheiluliitto) sääntöjä
mukaan lukien doping-, kilpailu- ja mainossäännöt.

Urheilija hyväksyy erityisesti sen, että häneen voidaan kohdistaa Suomen Urheiluliiton sääntöjen ja yleisurheilun kansainvälisten sääntöjen mukaiset kurinpitotoimet.

Urheilija perehtyy Suomen Antidoping-toimikunnan (www.liite.com) ja muuhun saamaansa informaatioon urheilussa kielletyistä lääkeaineista ja menetelmistä ja dopingsäännöistä sekä sitoutuu noudattamaan kulloinkin voimassa olevia dopingsääntöjä. SUL tiedottaa urheilijalle dopingsäännöistä ja niissä mahdollisesti tapahtuvista muutoksista sekä sitoutuu aktiiviseen antidopingtyöhön. Mahdollinen dopingsääntöjen rikkominen käsitellään SUL:n ja IAAF:n sääntöjen mukaisesti.

Urheilijan dopingrikkomus johtaa tämän sopimuksen purkuun ja kaikkien urheilijalle tämän sopimuksen perusteella jo maksettujen rahojen ja kustannusten/kulukorvausten takaisinperintään.

Urheilija hyväksyy sen, että kaikki hänen dopingtestituloksensa voidaan säännöllisin väliajoin antaa julkisuuteen.

Jos hiihtäjä osallistuu maastojuoksukilpailuihin, hänen pitäisi olla sitoutunut sekä yleisurheilun että hiihdon sääntöihin harjoituskaudella, jotta kaksi liittoa joutuisi soveltamaan dopingsääntöjä.

Liiton kurinpitovalta ulottuu omaan toimintaan, hiihtoliiton hiihtoon ja urheiluliiton yleisurheiluun. Kumpikin rankaisee asian oman toimintansa osalta. Voiko rangaistus olla eri?

Hiihdossa dopingrikkomukseen syyllistytään tuottamuksellisella teolla. Tämä oli ongelmana Lahden MM-kisojen jälkeen, kun välimiesmenettelyssä selvitettiin hiihtäjien syyllisyyttä. Teon tuottamuksellisuuden erilaisiin arviointeihin perustui se, että välimiesoikeus päätyi mies- ja naishiihtäjien osalta toisistaan poikkeaviin lopputuloksiin.

Yleisurheilun (IAAF:n) sääntöjen mukaan urheilija vastaa siitä, mitä kehossa on. Hänen on näytettävä, ettei hän ole voinut estää aineen joutumista itseensä. Tällaiseen vastuuseen olla siirtymässä kaikissa lajeissa valmisteilla olevan Suomen antidopingsäännöstön mukaan Maailman antidopingsäännöstön esikuvaan nojautuen.

Sääntöjen ero on todistelussa. Urheilijalla on hiihtoa ankarampi todistustaakka yleisurheilussa, lähes mahdoton. Hiihdossa, jos lähdetään sopimuksen ulkoisista tai rikosoikeudellisista säännöistä, pitäisi näyttää hiihtäjän syyllisyys. Yleisurheilussa urheilijan on näytettävä syyttömyytensä.

Hiihdossa, esimerkiksi Lahden tapauksen jälkeisessä välimiesmenettelyssä omaksuttu lähtökohta urheilijan syyllisyyden näyttämisestä on mahdollista riitauttaa. Esimerkiksi itse en lähtisi siitä, vaan sopimusoikeudellisesta ajattelutavasta. Urheilijan vastuu syntyisi, jos hän tai joku hänen avustajistaan (valmentaja, joukkueenjohtaja, huoltaja, lääkäri jne) olisi syyllistynyt siihen, että kiellettyä ainetta olisi joutunut urheilijan elimistöön. Urheilija olisi siten vastuussa kaikkien niiden toimista, jotka ovat avustaneet häntä urheilusuorituksessa ja siihen valmistautumisessa eli koko avustajakunnastaan. Säännöstöjen välinen ero tasoittuisi, mutta perusero kuitenkin säilyisi.

Periaatteessa erilaiset lopputulokset eri liitoissa ovat mahdolliset, koska jokainen noudattaa omia sääntöjään. Tätä ei voida pitää hyvänä: WADA:n tavoittelemat kaikille yhteiset säännöt korjaisivat tilanteen.

  

3.Useat säännökset voimassa samanaikaisesti

 

3.1 Lähtökohta

 

Edellä on esitetty, miten yleisurheilija sitoutuu sääntöihin ja lajiliiton kurinpitovaltaan. Sitoutumisessa on mainittu SUL:n  ja IAAF:n säännöt. Erikseen on otettu esille Suomen Antidopingtoimikunta ADT ry:n säännöstö ja sitouduttu siihenkin.

Joissakin kilpailuissa saattaa käytössä olla järjestäjän omat dopingsäännöt. Esimerkiksi Kansainvälisellä Olympiakomitealla on omia dopingsääntöjään. Niihin sitoudutaan viimeistään kisoihin lähdettäessä.

Lisäksi säännöstössä, johon on sitouduttu, saatetaan viitata uusiin säännöstöihin. Esimerkiksi Suomen Antidopingtoimikunta ADT ry:n Urheilujärjestöjen doping-säännöstössä on seuraava kohta:

Dopingin sisältö ja sen rajat määräytyvät Kansainvälisen Olympiakomitean ja eri urheilujärjestöjen sääntöjen, Euroopan Neuvoston dopingin vastaisen yleissopimuksen, Pohjoismaisen Antidoping -sopimuksen sekä Suomen tekemien muiden kansainvälisten sopimustenmukaisesti.

Kysymys kuuluu, miten nämä viitatut säännöstöt sitovat urheilijaa.

 

3.2 Urheilijan kannalta

 

a. Sitouttaminen

Urheilija on sitoutettava kaikkiin niihin säännöstöihin, joita hänen halutaan noudattavan. Kun sitouttaminen yleensä hoidetaan sopimuksin, on sopimusoikeudelliset säännöt ja periaatteet otettava huomioon. Sääntöihin, joihin viitataan, voitaneen soveltaa vakioehtoja koskevia periaatteita. Jos urheilija ei sopimusta tehdessään ole tuntenut viitattua säännöstöä eikä hänellä ole ennen sopimukseen sitoutumista ollut mahdollisuutta siihen tutustua, lähtökohta on se, ettei urheilija ole sitoutunut noudattamaan säännöstöä.

 

b. Noudattaminen

Urheilijan on noudatettava kaikkia sopimuksia, jotka hän on solminut. Hänen on myös noudatettava kaikkia dopingsääntöjä, joihin hän on sitoutunut. Yleensä niissä ei ole sellaista ristiriitaa, ettei kaikkien noudattaminen samanaikaisesti olisi mahdollista.

Jos säännöt ovat sellaiset, että toisen noudattaminen johtaa toisen rikkomiseen ja sääntöihin on viitattu samassa sopimuksessa, ongelma on ratkaistava samoin kuin sopimuksen sisäinen ristiriita yleensäkin. Jos kyse on eri sopimuksista eri tahojen kanssa, urheilija on vastuussa sopimuksen rikkomisesta, koska hän ei olisi saanut sitoutua sellaiseen sopimukseen, joka estää aikaisemman sopimuksen täyttämisen. Urheilijan on silloin pakko valita, mitä sopimusta rikkoo, ja kärsittävä seuraukset.

 

c. Seuraamukset

Urheilijan on noudatettava kaikkia dopingsäännöstöjä, joihin hän on sitoutunut. Jokaisen rikkominen on dopingrikkomus. Seurauksena on kuitenkin yleensä yksi rangaistus, ankarin.

Jos kyse on eri liittojen säännöistä, silloin rangaistus, jos molempien liittojen sääntöjä noudatetaan, on annettava kummankin säännöstön rikkomisesta erikseen, koska muutoin kilpailukielto ei koskisi molempia lajeja.

 

3.3 Lajiliiton kannalta

 

Lajiliiton on otettava huomioon urheilijoita sitouttaessaan edellä esitetty. Lajiliitto voi kohdistaa toimet urheilijaa vastaan vain urheilijan rikottua säännöstöä, jonka noudattamiseen hän on sitoutunut lajiliittoon nähden.

Toisaalta lajiliitot ovat omalta osaltaan sitoutuneet määrätynlaiseen dopingin vastaiseen toimintaan. Liiton tulisi toimia omien sitoumustensa mukaisesti. Esimerkiksi huippu-urheilijan vedotessa siihen, ettei ole tiennyt siitä, että aine on kielletty dopingaine, voidaan aina kysyä, onko liitto Urheilujärjestöjen doping-säännöstön mukaisesti taistellut dopingia vastaan kaikin mahdollisin keinoin, kun se ei ole tiedottanut urheilijoilleen kielletyistä aineista.

  

4.Tulkinnasta useaa säännöstöä sovellettaessa

 

4.1 Yleistä

 

Tulkintaa koskeva esimerkkiongelma on tässä kirjoituksessa salakuljetus dopingrikkomuksena. Siitä rangaistukseen johtavana dopingrikkomuksena on säädetty Suomen Antidoping-toimikunta ADT ry:n antaman Urheilujärjestöjen doping-säännöstön kohdan 3.3. Rangaistukset 4 momentissa seuraavasti:

Dopingiin todistettavasti osallistunutta valmentajaa, lääkäriä urheilujohtajaa tai muuta henkilöä rangaistaan sulkemalla hänet pois kaikesta urheilutoiminnasta vähintään 24 kuukaudeksi. Samoin rangaistaan myös järjestön henkilöjäsentä, joka on syyllistynyt doping-aineiden salakuljetukseen, kauppaan välitykseen tai  muuhun dopingia edistävään toimintaan. Rikkomuksen toistuessa sovelletaan kovempaa rangaistusta, kuitenkin vähintään 48 kuukauden toimintakieltoa.

Säännöksestä voidaan heti huomata, että seurauksena ei ole kilpailukielto, vaan toimintakielto. Säännös ei ole nimenomaisesti urheilijaa koskeva, kuten saman kohdan 1-3 momentit, vaan syyllinen on kuvattu järjestön henkilöjäseneksi. Syy saattaa olla se, että tekijäksi ajateltu henkilö ei ole yleensä urheilija, vaan hän voi olla kuka tahansa dopingaineiden levittäjä, joka ei välttämättä ole erityisesti sitoutunut dopingsääntöjen noudattamiseen.

Säännöksessä mainittuun tekijän määritelmään “järjestön henkilöjäsen” liittyy  kaksi ongelmaa. Ensimmäinen kytkeytyy sanaan järjestön. Urheilujärjestöjen doping-säännöstöön ovat liittyneet Suomen Urheilu ja Liikunta r.y. (SLU) ja sen jäseninä olevat valtakunnalliset liikuntajärjestöt. Yleisurheilun osalta tässä tapauksessa tarkoitetaan valtakunnallisella liikuntajärjestöllä SUL:a. Silläkin on jäseninä vain oikeushenkilöitä. Säännöstön määräys on siten yleisurheilussa ainakin tältä osin epäselvä. Järjestö-sana pitää tulkita niin, että se
tarkoittaa myös SUL:n jäsenenä olevaa aatteellista yhdistystä, jonka SUL on velvollinen sitouttamaan dopingsäännöstöön.

Toinen ongelma liittyy henkilöihin, jotka eivät ole minkään seuran jäseninä. Voidaanko dopingiin syyllisten piiriä tulkinnalla laajentaa koskemaan muita henkilöitä kuin säännöksessä on mainittu. Jos muu kuin järjestön jäsen sitoutuu noudattamaan dopingsäännöstöä, pitäisikö hänen ymmärtää, että samalla säännöstössä mainitut, henkilöjäsentä koskevat määräykset tulevat myös hänen noudatettavakseen, koska hän on samankaltaisessa suhteessa järjestöön kuin henkilöjäsen? En ole aivan varma, että ilman nimenomaista tiedonantoa tämä päättely pitäisi osata tehdä. On syytä muistaa vakioehtojen tulkinnassa usein noudatettu periaate, jonka mukaan epäselvää ehtoa tulkitaan laatijan vahingoksi.

Perinteisesti meillä on katsottu, että rikos on vain rikokseksi säädetty teko. Samankaltainen yleinen periaate soveltunee myös dopingsääntöjen tulkintaan. Silloin rikkomussääntöjä ei tulkita laventavasti.

Puheena oleva Suomen Antidopingtoimikunta ADT ry:n dopingsäännöstön kohta tulisi kirjoittaa syyllisen osalta samalla tavalla yleiseen muotoon kuin IAAF:n vastaava sääntö syyllistä koskevien tulkintaongelmien poistamiseksi.

Lisäksi säännöksen ongelmana on termi salakuljetus. Se tuskin on poimittu säännöstöön Suomen rikoslaista, vaan todennäköisesti urheilujärjestöjen dopingsäännöstöistä. Tätä tukee se, mitä salakuljetuksen yhteydessä on määritelty kielletyksi: samat teot kuin usean eri urheilujärjestön säännöissäkin, esimerkkinä IAAF:n säännöt.

Mainittakoon, että salakuljetus puuttuu terminä valmisteilla olevasta Suomen antidopingsäännöstöstä. Sen sijaan dopingrikkomuksia olisivat kiellettyjen aineiden levittäminen ja dopingin edistäminen. Rangaistus näistä teoista tulisi olemaan ensikertalaiselle tuntuvasti ankarampi kuin urheilijalle kielletyn aineen käyttämisestä eli vähintään neljän vuoden ja enintään elinikäinen toimintakielto.

Tältä osin ongelmia on aiheutunut yleisurheilun piirissä. Sen vuoksi lähestyn asiaa ikään kuin esimerkkisyylliset olisivat yleisurheilijoita. Näistä lähtökohdista käsin on syytä tarkastella SUL:n dopingsääntöjä ja IAAF:n vastaavaa sääntöä sekä eräiden muidenkin järjestöjen sääntöjä soveltuvilta osin. Tarkastelu on tarpeen senkin vuoksi, että Suomen Antidopingtoimikunta ADT ry:n antaman Urheilujärjestöjen dopingsäännöstön johtolauseen mukaan dopingin sisältö ja sen rajat määräytyvät keskeisesti kansainvälisten lajiliittojen sääntöjen mukaan, tässä tapauksessa siis IAAF:n sääntöjen mukaan. Muista säännöstössä nimetyistä säännöistä voidaan saada lisätukea kannanotoille.

Suomen Antidopingtoimikunta ADT ry:n valvontalautakunta ei aikanaan ratkaisussaan viitannut lainkaan IAAF:n sääntöihin, vaan se lähti selvittämään säännöstönsä sisältöä sanamuodon mukaisella tulkinnalla katsomalla salakuljetuksen viittaavan Suomen rikoslain vastaavaan termiin. Erityistä merkitystä ei annettu sille, että dopingrikkomuksesta epäillyt tuomittiin Ranskassa tullirikkomuksesta, jota vastaavan niminen rikos on Suomessa mainittu tullilaissa.

Suomen Urheiluliitto ry:n sääntöjen 6 §:ssä on säädetty sitoutumisesta antidopingtoimintaan. Liitto ja sen jäsenet sitoutuvat Kansainvälisen Yleisurheiluliiton (IAAF) ja Suomen Antidopingtoimikunnan dopingsäännöstöihin. Toistettakoon, että SUL:n jäsenet ovat rekisteröityjä yhdistyksiä (sääntöjen 5 §). Sääntöjen 6 §:ssä ei siten säännellä urheilijoiden sitoutumista.

Urheilijoita koskevat SUL:n kilpailusäännöt. Niiden mukaan edellytyksenä kilpailuihin osallistumiseen on, että urheilija noudattaa Suomen Antidopingtoimikunta ADT ry:n ja kansainvälisen lajiliiton dopingsääntöjä.  Lisäksi säännöissä ovat dopingrikkomuksen minimirangaistukset. Varsinainen dopingrikkomusten sääntely on jätetty IAAF:n ja Suomen Antidopingtoimikunta ADT ry:n sääntöjen varaan. Kun Suomen Antidopingtoimikunta ADT ry:n säännöissäkin todetaan dopingrikkomusten sisällön määräytyvän muun muassa kansainvälisen lajiliiton sääntöjen mukaan, ne ovat ratkaisevat dopingrikkomuksen osalta.

Kun dopingrikkomukset määräytyvät yleisurheilussa IAAF:n sääntöjen nojalla, kovin suurta
käytännön merkitystä ei voi olla sillä, että urheilijan kanssa laaditussa yhteistyösopimuksessa ei urheilijaa ole velvoitettu (edellä jaksossa 2 esitetty ehto) nimenomaisesti noudattamaan Suomen Antidopingtoimikunta ADT ry:n sääntöjä. Suomen Antidopingtoimikunnan sääntöjen mukaan dopingrikkomuksen pitäisi olla samanlainen kuin IAAF:n sääntöjen mukaan, kun kyse on yleisurheilusta.

IAAF:n sääntöjen käytössäni ollut suomennos (ilmeisesti epävirallinen, mutta painettu) on vuodelta 1996. Pääosin se vastaa tällä hetkellä voimassa olevaa säännöstöä. Nyt puheena olevan salakuljetuksen osalta (sääntö 56) muutoksia sääntöön ei ole tehty vuoden 1996 jälkeen. Sääntö 55 sisältää urheilijan dopingrikkomukset. Sääntö 56:ssa ovat ensin epäsuorat dopingrikkomukset (testeistä kieltäytyminen). Sen jälkeiset kaksi sääntöä koskevat muitakin kuin urheilijoita.

IAAF:n sääntö 56.3 koskee jokaista henkilöä, joka yllyttää tai avustaa toista dopingrikkomuksessa. Erikseen on mainittu, mitä seuraa, jos kyse on urheilijasta. Sen sijaan sääntö 56.4:ssä ei erikseen mainita urheilijaa. Se kuuluu mainitussa käännöksessä seuraavasti:

Henkilö, joka käy kauppaa kielletyillä aineilla tai kuljettaa, jakelee tai myy niitä muuten kuin normaalina osana laillista ammatinharjoitusta tai kaupankäyntiä, on myös syyllistynyt dopingrikkomukseen näiden sääntöjen mukaan ja häneen sovelletaan säännön 60 mukaisia rangaistuksia.

Säännöstä havaitaan, että se koskee erilaisia kaupallisen toiminnan muotoja. Säännön sisältöön palataan seuraavassa jaksossa.

Rangaistus edellä lainatun säännön rikkomisesta on urheilijalle kova: kilpailukielto eliniäksi.

Rangaistuksen osalta ei vaihtoehtoja ole. Jos kyse olisi pelkästä aineen kuljettamisesta, lopputulos olisi erikoinen. Jos urheilija olisi käyttänyt aineen itseensä, kilpailukielto olisi kaksi vuotta. Kun hän ei ole ehtinyt sitä vielä ottaa, kilpailukielto tulisi eliniäksi. Rangaistus panee epäilemään, että “salakuljetuksessa” on muusta kysymys kuin pelkästään dopingaineen hallussapidosta ja sen kuljettamisesta rajan yli. Kilpailukiellon pituus tuleekin ymmärrettäväksi, jos kyse on siitä, että urheilija tuo dopingainetta levittämistarkoituksessa eli dopingrikkomuksia edistääkseen.

 

4.2 Salakuljetus (trafficking)

 

4.2.1 Säännöissä

IAAF:n sääntöjen englanninkielisessä eli alkupe-räisessä versiossa kuljetukseksi käännetty sana
on trafficking. Se tarkoittaa säännöksessä laitonta kauppaa (ks. Oxford Arvaneed Learner´s Dictionary, verkkoversio). Trafficking termin alkuperä saattaa olla kansainvälisissä sopimuksissa huumausaineiden salakuljetuksen estämiseksi. Niissäkään se ei tarkoita lainkaan aineen tuontia omaan kulutukseen. Yleensä termiin sisältynee se, että ainetta kuljetetaan kielletyllä tavalla rajan yli levittämistarkoituksessa eli taloudellisen hyödyn tavoittelemiseksi. Tämä myös selittää, miksi rangaistus “traffickingistä” on elinikäinen kielto.

Trafficking on se termi, jota käytetään myös Kansainvälisen olympiakomitean säännöstössä. Sen antidopingsäännöstössä on seuraava määräys:

Recommending, proposing, authorizing, condoning or facilitating the use of any substance or method covered by the definition of doping or trafficking therein is also forbidden. (Olympic Movement Anti Doping Code, Chapter II The Offence of Doping and its Punishment, Article 1.3.)

Sääntö tukee selkeästi sitä, että myös Suomen Antidopintoimikunta ADT ry:n dopingsäännöstöä tulisi täsmentää dopingsääntöjen yhtenäisyyden yllä pitämiseksi juuri niillä keinoin kuin sen alussa lausutaan.

Samaan suuntaan viittaa myös se, että do-pingsäännöstöjä ollaan kehittämässä siihen suuntaan, että dopingaineiden hallussapitoa koskevilla säännöksillä pyritään estämään aineiden saatavuutta. Suomen rikoslain 14 luvun uudistuksessa ei lakiin otettu yleistä dopingaineen hallussapitämisen kieltävää säännöstä. Rangaistavaksi tuli  vain aineiden hallussapito levittämistarkoituksessa. Toisaalta WADC:n mukaan dopingaineen hallussapito on myös dopingrikkomus. Säännöstä ehdotetaan otettavaksi Suomenkin antidopingsäännöstöön.

Myös Euroopan Neuvoston Dopingin vastai-sessa yleissopimuksessa (4 artikla) pyritään toimenpiteisiin, jotka rajoittavat dopingaineiden saatavuutta. Säännöstön sanamuoto viittaa nimenomaan siihen, että saatavuutta ja sitä kautta käyttöä pyritään rajoittamaan puuttumalla kaupalliseen toimintaan. Sen sijaan yksittäisen urheilijan dopingaineen hallintaan puuttumiseen yleissopimuksessa ei velvoiteta ryhtymään.

Kun lähdetään täsmentämään Suomen Antidopingtoimikunta ADT ry:n Urheilujärjestöjen doping-säännöstöä sen ensimmäisessä kappaleessa osoitetulla tavalla eli hakemalla dopingin sisältö ja rajat kansainvälisen lajiliiton ja muista siinä mainituista säännöistä, on selvää, että dopingaineiden kuljetus omaan tarpeeseen ilman levittämistarkoitusta ei täytä dopingrikkomuksen tunnusmerkistöä. Kun sovellettavassa säännössä edellytetään levittämistarkoitusta, kuljetetun tavaran määrällä on merkitystä. Jos ainetta on vähän, on vaikea kuvitella kyseessä olleen levittämistarkoitus.

 

4.2.2 Salakuljetus rikoslaissa

Salakuljetuksesta säädetään Suomessa rikoslain 46 luvun 4 §:ssä, kuten Antidopingtoimikunta ADT ry:n valvontalautakunta eräässä päätöksessään totesi. Sen lisäksi lievästä salakuljetuksesta säädetään saman luvun 5 §:ssä. Jo näitä pykäliä tarkastelemalla syntyy ongelma siitä, tarkoitetaanko salakuljetuksella myös lievää salakuljetusta. IAAF:n säännöt huomioon ottaen olisi pitänyt olla selvää, että ei voida tarkoittaa.

Varsinainen ongelma on kuitenkin rikoslain 46 luvun 7 §:n 1 momentin jättäminen tarkastelun ulkopuolelle. Se kuuluu seuraavasti:

Tämän luvun 1-5 §:ssä tarkoitettuna rikoksena ei pidetä vähäistä ilmoittamis- tai tiedonantovelvollisuuden laiminlyöntiä eikä muuta vähäistä menettelytapamääräysten rikkomista.

Selvää lienee, että tämäkin säännös on otettava huomioon pohdittaessa, onko joku teko dopingsäännöstössä tarkoitettu dopingrikkomus. Jos kyse on esimerkiksi vain menettelytapasäännösten rikkomisesta, on kyseenalaista, voidaanko puhua dopingrikkomukseksi luonnehditusta salakuljetuksesta. Myöskään dopingaineen luvaton hallussapito ei täytä salakuljetuksen tunnusmerkistöä, kun henkilön syyksi ei lueta aineen luvaton kuljettamista maasta toiseen.

Tässä yhteydessä voidaan kiinnittää huomiota vielä erääseen todistusoikeudelliseen kysymykseen. IAAF:n sääntöjen 55 säännön mukaan urheilija vastaa kaikista aineista, mitä hänen näytteistään löytyy. Urheilijalle on siten asetettu velvollisuus estää kielletyn aineen joutuminen kehoonsa. Se kääntää todistustaakan urheilijalle. Hänen on näytettävä, ettei kyse ole dopingista. Vastaavanlaista vastuusääntöä ei säännöissä ole urheilijan hallusta löydetyn dopingaineen osalta. Todistustaakka tältä osin lienee sellainen, että salakuljetuksen näyttää toteen se, joka siihen vetoaa.

 

4.2.3 Sanamuodosta vielä yksi huomautus

Suomen Antidopingtoimikunta ADT ry:n vahvistamien Urheilujärjestöjen dopingsäännöstön 3.3. kohdassa sanotaan: “–– salakuljetukseen, kauppaan, välitykseen tai muuhun dopingia edistävään toimintaan”. Sanamuodon ongelma on siinä, että sen mukaisesti näyttäisi salakuljettaminen dopingrikkomuksena edellyttävän, että se on dopingia edistävää toimintaa. Tällöin sanamuoto myös vastaisi IAAF:n vastaavaa sääntöä.

Dopingia edistävää toimintaa olisi aineiden salakuljetus levittämistarkoituksessa. Sen sijaan aineen kuljettaminen omaan käyttöön ei olisi dopingia edistävää toimintaa. Pienen dopingainemäärän kuljettaminen itselle ei siten olisi dopingrikkomus, vaan vasta aineen käyttäminen.

 

4.3. Lopuksi

 

Voidaan todeta, että dopingsäännösten tulkinta  on samanlainen toimitus kuin sääntöjen ja sopimusten tulkinta yleensäkin. Tulkinnassa voidaan perustellusti päätyä erilaisiin tuloksiin. Kuitenkin on huomattava, että on kyseenalaista syrjäyttää itse ilmoittamansa, sovitut ja säädetyt tulkintasäännöt.

Urheilun oikeusturvalautakunta ei alussa mainitussa ratkaisussaan ottanut kantaa lainkaan
tässä esillä olleeseen ongelmaan. Asian veivät lautakunnan ratkaistavaksi urheilijat, eikä SUL:n hallitus ollut katsonut heidän syyllistyneen dopingrikkomukseen. Sen vuoksi Urheilun oikeusturvalautakunta otti kantaa vain urheilijoille tuomittuun kurinpitorangaistukseen. Suomen Antidopingtoimikunta ADT ry:n vahvistaman Urheilujärjestöjen doping-säännöstön 3.3. kohdan termi salakuljetus on siten edelleen tulkinnanvarainen, kunnes voimaan saadaan uusi, kaikille yhteinen antidopingsäännöstö.