Ari Huhtamäki

 

ARI HUHTAMÄKI

kauppaoikeuden professori, Lapin Yliopisto

 

UUSI VAIHTOEHTO

URHEILURIITOJEN RATKAISUTAVAKSI

– PAKOLLINEN VÄLIMIESMENETTELY

 

 

Professori Heikki Halila on pohtinut Urheilu ja oikeus -jäsenlehdessä 2002 urheilun oikeusturvalautakunnan tilaa ja tulevaisuutta. Asiaa käsiteltiin myös 13.2.2003 järjestetyssä Urheiluoikeuden yhdistyksen vuosikokouksen jälkeisessä keskustelutilaisuudessa. Tämä kirjoitus perustuu allekirjoittaneen tuossa tilaisuudessa käyttämään pyydettyyn puheenvuoroon.

Halilan kirjoituksessa todetaan, että urheilun oikeusturvalautakunta käsitteli vuoden 2003 keväällä päättymässä olevalla nelivuotiskaudella urheilun ja juridiikan kannalta merkittäviä kysymyksiä. Halila viittasi erityisesti Sydneyn purjehtijavalintoihin sekä pesäpallon sopupelijutun lisärangaistus- eli edustuskelpoisuustapauksiin. Halilan käyttämä sana “käsitteli” on kuvaava ja oikeaan osunut. Komeampaa olisi tietysti ollut sanoa, että oikeusturvalautakunta olisi ratkaissut jutut. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan oikeusturvalautakunta totesi käsittelynsä jälkeen, ettei sillä ollut toimivaltaa tutkia juttuja eli ottaa niihin kantaa.

Professori Halilan kirjoituksessa harmiteltiin sitä, ettei urheilun oikeusturvalautakunta päässyt ratkaisemaan vuoden viime vuosien oikeudellisesti eniten huomiota herättänyttä tapahtumaa eli vuoden 2001 Lahden MM-hiihtojen doping-tapausta. Halilan mukaan on spekulaation varaista, miksei sitä viety valitusasiana oikeusturvalautakunnan käsiteltäväksi. Asiassa mukana olleena urheilijoiden asiamiehenä olen tietoinen siitä, miksi oikeusturvalautakunta sivuutettiin. Ensimmäinen syy oli juuri lautakunnan omaksuma tapa käsitellä eikä ratkaista hankalia asioita. Taipumus käsittelyyn näyttää korostuvan silloin, kun urheilija kipeimmin tarvitsee oikeudenmukaista ratkaisua.

Toinen peruste lautakunnan sivuuttamisessa Lahden dopingtapauksessa liittyy urheilijoiden epäilyyn siitä, etteivät he saa eivätkä yleensä voikaan saada tasapuolista ratkaisua urheilun oikeusturvalautakunnassa silloin, kun kyseessä on taloudellisesti tai muutoin sellainen asia, jolla on huomattavaa merkitystä urheilujärjestöjen tai niiden tukijoiden kannalta. Urheilujärjestöt ovat näet itse valinneet urheilun oikeusturvalautakuntaan asioita siellä ratkaisevat (tai ainakin käsittelevät) henkilöt. Olisi naiivia ajatella, ettei valinta mitenkään vaikuttaisi ratkaisijoiden kantoihin, kun heidän tulisi tehdä valitsijoidensa kannalta kielteisiä päätöksiä. Väite siitä, että kyse olisi vapaaehtoistyöstä ja että suoranaisen rahapalkan puuttuminen muuttaisi asian on epäuskottava. Urheilujärjestöt palkinnevat ystävänsä aina tavalla tai toisella. Esimerkiksi erilaisten kisojen seuraaminen koti- ja ulkomailla kutsuvieraana ja kestittynä on palkitsemista.

Hiihtäjä Jari Isometsä oli Lahden MM-hiihdoissa dopingista tuomittujen asiaa ajettaessa
keskeisessä asemassa, koska hänen tapauksensa edelsi ajallisesti hieman muita ja koska Isometsä henkilönä oli ja on muita hiihtäjiä aloitteellisempi. Siksi Isometsä ja allekirjoittanut hänen asiamiehenään vaikuttivat paitsi hänen myös muiden dopingista “tuomittujen” hiihtäjien valintoihin heidän pyrkiessään kumoamaan tai lyhentämään kilpailukieltojaan.

Strategia kehittyi tilanteen vaihtelujen mukaan. Ensin oli tarkoitus ajaa nopea kilpailukiellon kumoamiskanne CAS:ssa. Siihen oli skandaalin suuruudesta huolimatta verrattain hyvät perusteet, koska Suomen Antidoping-komitean kaikille maamme edustusurheilijoille jakamassa doping-käsikirjassa oli hiihtäjien suonensisäisesti saamia plasmanlaajentajia koskeva olennainen virhe. Hiihtäjien käyttämät kielletyiksi todetut aineet oli nimenomaan lueteltu sallittujen aineiden joukossa. Osoittautuipa vielä, että virhe oli tahallinen. Komitean puheenjohtaja oli itse tahallaan kääntänyt väärin käsikirjaan sisällytettyjä käsitteitä. CAS ilmoitti mielihyvin ratkaisevansa asian, kunhan kansainvälinen hiihtoliitto FIS suostuisi sen toimivaltaan. Kuten arvata saattaa, se ei ollut halukas ojennettavaksi, mistä syystä se ilmoitti välittömästi, ettei se suostuisi. CAS totesi, että se saattaisi tästä huolimatta olla kiinnostunut, kunhan kaikki muut FIS:n omat oikeussuojakeinot oli ensin koetettu. FIS:llä on oma “tuomioistuimensa”, jota ei ollut koeteltu ja jonne menemistä Isometsä ja muutkin hiihtäjät asiamiehineen pitivät sen ilmeisen puolueellisuuden vuoksi vastenmielisenä mutta mahdollisesti välttämättömänä välivaiheena.

CAS-selvityksen kanssa samanaikaisesti hiihtäjät vetosivat Suomen hiihtoliittoon, jotta kaikki järjestöjen omat keinot tulisivat käytetyiksi. Sitä ilmanhan sen enempää FIS:n “tuomioistuimeen” kuin CAS:iinkaan ei olisi ollut asiaa. SHL:n “kuulemiset” olivat oikeussuojaprosesseina omituisia. Etenkin sen hallituksen juristijäsenet kyllä ymmärsivät hiihtäjien perustelut kuultuaan ja kirjallista näyttöä vastaanotettuaan, että hiihtäjille oli menestymiskelpoinen juttu. He antoivat ymmärtää, että heidän on “yleisen ilmapiirin johdosta” pakko hylätä hiihtäjien vetoomukset, koska FIS ja suuri yleisö ei muuta hyväksyisi, mutta he näkisivät hiihtäjät mieluusti ajamassa asiaansa CAS:ssa. Niinpä SHL päätti perusteluitta ja mitenkään edes hiihtäjien esittämää laajahkoa näyttöä kommentoimatta olla muuttamatta Lahdessa tuoreeltaan langetettuja kilpailukieltoja.

Rikosoikeuden professori Ari-Matti Nuutilan johtama välimiesmenettely organisoitiin sen johdosta, että se olisi suotuisaan tulokseen johtaessaan tuottanut täytäntöönpanokelpoisen tuomion. Jos sellainen olisi saavutettu, hiihtäjät olisi ollut periaatteessa virka-avun voimalla tai ainakin vahingonkorvausten uhalla pakko päästää kotimaassa ladulle jo seuraavan eli vuoden 2001 syksynä kauden alkaessa. Kun prosessin osapuolena oli SHL eikä FIS, ei suotuisalla välitystuomiolla olisi ollut kansainvälistä ulottuvuutta. Lainvoimaisen välitystuomion esittäminen FIS:n “tuomioistuimessa” tai viimeistään CAS:ssa olisi kuitenkin saanut aikaan sen, että asia olisi ollut pakko ottaa vakavasti ja sen arveltiin selvästi parantavan hiihtäjien mahdollisuuksia sielläkin. Nuutila johtikin kelpo prosessin ja SHL:n kunniaksi on sanottava, että se suostui välimiesmenettelyyn. Siihenhän ei olisi ollut mitään pakkoa. Mistään kolluusiosta tai manipuloidusta prosessista hiihtäjien ja hiihtoliiton kesken ei kuitenkaan ollut kysymys. Hiihtoliiton asiamies ajoi hiihtäjien kilpailukieltojen pysyttämistä samalla järkähtämättömyydellä kuin hiihtäjien asiamiehet heidän vapauttamistaan.

Nuutila kuuli keskeiset henkilötodistajat normaalissa välimiesmenettelyssä ja päätyi toteamaan, että naishiihtäjät eivät olisi ansainneet yli kolmen kuukauden kilpailukieltoja. Isometsä ja Immonen sitä vastoin hävisivät juttunsa. Nuutila oli hankalassa paikassa ja kukin voi arvioida, miksi mieshiihtäjät eivät saaneet samaa tuomiota. Välitystuomion perusteluista ei tässä suhteessa viisastu. Sama ratkaisu mieshiihtäjille olisi kuitenkin saanut aikaan suurta kohua ja välittömiä lisäprosesseja. Isometsän strategiana oli viedä juttu heti FIS:n “tuomioistuimeen.” Sinne oli jo lobattu nopeaa käsittelyä myönteisen välimiesratkaisun varalta, vaikka FIS:n käsittelyn lopputulosta pidettiin ilmeisenä. CAS olisi saanut jutun sen jälkeen käsiteltäväkseen todennäköisesti vielä vuoden 2001 aivan lopulla ja varmuudella vuoden 2002 alussa. Tiedossa ei ole, mikseivät naishiihtäjät noudattaneet tätä strategiaa. Todennäköisesti siksi, etteivät he olleet kokonaisstrategiasta tietoisia ja koska he pelkäsivät prosessien kustannuksia. Lisäksi Virpi Kuitunen oli joka tapauksessa oikeutettu osallistumaan vuoden 2003 MM-kisoihin ennen positiivista dopingtulosta Lahdessa hankitulla maailmanmestaruudellaan.

Vastaus professori Halilan kysymykseen, miksi hiihtäjät eivät tuoneet juttuaan urheilun oikeusturvalautakuntaan on selostetun valossa ilmeinen. Mitä he sillä olisivat saavuttaneet? Oikeusturvalautakunnan ei uskottu järjestävän mitään muuta kuin näennäisprosessin samaan tapaan kuin SHL järjesti omansa. Edes voittoisa prosessi oikeusturvalautakunnassa ei olisi tuottanut muuta kuin suosituksen, johon kukaan ei olisi sitoutunut. Oikeusturvalautakunnan näkyvin jäsen, Lauri Tarasti hoiti sitä paitsi samaan aikaan tapauksella politiikkaa tehneen tuolloisen opetusministeri Suvi Lindénin mandaatilla omaa toimeksiantoaan, joka antoi
julkisuuteen mitä kummallisimpia väliraportteja. Niiden yhteisenä nimittäjänä oli yksinomaan hiihtäjiä tuomitsevia väitteitä ja huhuja.

Allekirjoittaneella oli myös kokemusta lautakunnan tavasta käsitellä asioita niitä ratkaisematta. Edustin vuonna 2000 Sydneyn olympialaisista syrjäytettyjä purjehtijoita, Postia ja Hongistoa. Korkeakouluopiskelijoina molemmat olivat huippu-urheilijoiksi erityisen valveutuneita. He ymmärsivät, miksi Suomen olympiakomitea halusi valita omaa tukeaan nauttineen venekunnan, vaikka Posti ja Hongisto oli selvästi se venekunta, joka olisi purjehdusliiton asettamien valintakriteerien valossa pitänyt valita. Posti ja Hongisto arvelivat myös, että he tuskin saisivat oikeutta urheilun oikeusturvalautakunnassa. Siitä huolimatta ja sponsorien kannustamina he kävivät ainoaan mahdolliseen prosessiin, joka heille olympiakisojen läheisyydestä johtuvan aikataulun kireyden vuoksi oli mahdollinen. He halusivat ainakin ravistella olympiakomitean rakenteita, jotka edelleen tuntuvat olevan peräisin Kekkosen ajoilta. Tässä he jossain määrin onnistuivatkin.

Professori Halila vaikuttaa alussa viitatussa kirjoituksessaan kritisoineen sitä, ettei purjehtijoiden tapauksessa ennakoitu, ettei urheilun oikeusturvalautakunta voisi ratkaista olympiavalintavirhettä. Kritiikkiin on vastattava, ettei kenelläkään ollut suuria toiveita prosessin tuloksesta. Muuta mahdollisuutta ei aikataulun takia kuitenkaan ollut. Jos olisi ollut, lautakunta olisi sivuutettu silloinkin. Tarastilta kysyttiin sitä paitsi ennalta, sopisiko tuolloin lehdistössä jo laajalti esillä ollut tapaus luonteeltaan urheilun oikeusturvalautakunnan ratkaistavaksi. Vastaus oli myöntävä.

Halilan kritiikkiä on vaikeata hyväksyä siitäkin syystä, että lautakunta näyttää jättävän juttuja tutkimatta epäjohdonmukaisesti. Olympiakomitean valintoihin se ei tohtinut kajota, mutta mikään ei estänyt sitä puuttumasta kahta vuotta aikaisemmin piskuisen Suomen Petanque-liiton järjestämiin MM-karsintakilpailuihin ja edustajien valintaan. Siinä asiassa oikeusturvalautakunta katsoi, että se oli toimivaltainen. Tuon ratkaisun tehneistä juristeista kaksi päätyivät kuitenkin täysin päinvastaiseen ratkaisuun sekä Postin ja Hongiston tapauksessa että samaan aikaan ajetussa uimahyppyvalmentajan jutussa.

Petankkipäätöksen tämän asian kannalta keskeiset perustelut olivat seuraavat:

“Oikeusturvalautakunta on ratkaisukäytännössään lautakunnan perustamisen tarkoitukset ja tavoitteet
huomioon ottaen tulkinnut laajasti sääntöjensä määritelmää päätöksen sääntöjen vastaisuudesta. Lautakunnan tehtävänä ei sinänsä ole käsitellä valituksia urheilujärjestön tai valmennusjohdon tekemistä edustusvalinnoista arvokilpailuihin. Lautakunta voi kuitenkin ottaa tutkittavakseen valituksen, joka koskee asianmukaisin päätöksin asetettujen ehdottomien valintakriteerien noudattamista. Näillä perusteilla liiton vaatimus valituksen jättämisestä kokonaisuudessaan tutkimatta lautakunnan toimivaltaan kuulumattomana hylätään.”1

Posti ja Hongisto samoin kuin uimahyppyvalmentajakin vetosivat nimenomaan lautakunnan perustamisen tarkoitukseen ja siihen, että olympiakomitea oli keskeisesti itse ollut sitä perustamassa. Lisäksi he vetosivat siihen, että selvästi annettuja valintakriteereitä oli yhtä selvästi rikottu. Lautakunta totesi, ettei Suomen Olympiayhdistys r.y:n sääntöjen vedottu kohta sisältänyt konkreettisen olympiavalinnan tekemiseen liittyvää sisältöä. Siksi olympiakomitea ei ollut menetellyt sääntöjensä vastaisesti. Voidaankin kysyä, mitä tapahtui aiemmin omaksutulle laajan tulkinnan periaatteelle, kun lautakunta perusteli:

“Lautakunta ei voi arvioida olympiakomitean suorittaman purjehtija-valinnan tarkoituksenmukaisuutta. Urheilullisten kriteerien arvioiminen ja olympiapaikasta kilpailevien purjehtijoiden saavuttamien tulosten punnitseminen ei kuulu lautakunnan toimivaltaan.”2

Olen havaitsevinani ratkaisuissa selvän ristiriidan, koska purjehtijat vetosivat nimenomaan siihen, etteivät purjehtijaliitto ja olympiakomitea noudattaneet asianmukaisin päätöksin asetettuja valintakriteerejä. Postin ja Hongiston valituksen käsittely olisi pakottanut lautakunnan ottamaan kantaa siihen, olivatko he oikeassa. Siihen ei ilmeisesti haluttu ryhtyä. Siksi oli turvallisempaa todeta, ettei asiaa voida olennaisilta osin tutkia. Purjehtijoita ei pantu korvaamaan vastapuolen kuluja, koska heillä kuitenkin katsottiin olleen peruste juttunsa ajamiselle. Niinpä. Samanaikaisesti ajettua uimahyppyvalmentajan juttua lautakunta ei tutkinut miltään osin.

Yhteenvetona urheilun oikeusturvalautakunnan toimivallasta voidaan todeta, että toimivaltapuuhastelu vie lautakunnalta sen muutoinkin horjuvan uskottavuuden. Jos lautakunnan halutaan jatkavan, toimivaltasäännöt pitäisi määritellä siten, että asiat pääsääntöisesti sentään ratkaistaan. Ymmärrettävää on, ettei lautakunta voi omaksua tuomioistuimen tai ilman eri välipuhetta edes välimiesoikeuden toimivaltaa. Paljon voitaisiin silti korjata.

Professori Halilan kirjoituksessa on todettu, että lautakuntaa kritisoitiin vuonna 2001 julkisuudessa ratkaisujen asenteellisuudesta ja sen kokoonpanon yksipuolisesta määräytymisestä. MM-hiihtojen jälkeen kirjoittelua oli siinä määrin, etten muista, olinko yksi kritisoijista. Ellen ollut, olisin voinut olla. Halila lienee oikeassa siinä, että lautakunnan jäsenistö on nykyisin juridisesti aiempaa pätevämpää ja myös siinä, että lautakunnan tulisi muodollisen esteettömyyden lisäksi vaikuttaa puolueettomalta. Tässä lautakunnan nimittä-misjärjestys muodostaa minusta ylipääsemättömän ongelman.

On mahdotonta edellyttää millään kriteereillä, että lautakunta vaikuttaisi tai että se edes todellisuudessa voisi koostua jäävittömistä henkilöistä, jos sen valinta jää yksinomaan toisena riitojen osapuolena esiintyvän tahon tehtäväksi. Jääkiekon pelaajayhdistyksen lakimiehen kuuluminen laajaan henkilöjoukkoon, josta viisijäseniset asiat ratkaisevat kokoonpanot muodostetaan, ei vaikuta asiaan mitenkään. Vielä vähemmän parannusta on odotettavissa sillä, että ratkaisijoiden joukkoon kuuluu aiempaa enemmän entisiä urheilijoita. Entiset urheilijat ovat tämän hetken tai huomisen urheilujohtajia, joiden intressissä on ensisijaisesti heidän vastaisesta urheilujohtajan urastaan päättävien nykyisten urheilujohtajien tyytyväisenä pitäminen.

Professori Halilan mielestä ei ole tarvetta korvata nykyistä vapaaehtoispohjaista urheilun oikeusturvalautakuntaa erityistuomioistuimella tai välimiesmenettelyllä. Halila on oikeassa sikäli, että osa lautakunnan ratkaistavaksi tulevista asioista ei liity ammattiurheilijoiden elannon hankkimiseen eikä tapauksilla aina muutenkaan ole merkittävää taloudellista intressiä. Riitojen molemmat osapuolet ovat toisinaan urheiluseuroja, tavallisimmin yhdistyksiä. Sellaisissa tilanteissa onkin perusteltua, että riidat saadaan ratkaistua halvalla ja nopeasti. Näissä tapauksissa lautakunnan nimittämiskäytäntökään tuskin muodostaa ongelmaa.

Urheilun oikeusturvalautakunta ei kuitenkaan ole edellä selostetuista syistä sovelias elin ratkaisemaan riitoja, joissa on kyse ammattiurheilijan elannon hankkimisesta tai muuten suurista taloudellisista eduista. Sellaisiin riitoihin on saatava juridisesti päteviä, nopeita ja täytäntöönpanokelpoisia tuomioita. Ainoa käyttökelpoinen tapa on välimiesmenettely. Erityistuomioistuin muodostuisi liian kankeaksi eikä välimiehiksi saataisi niitä henkilöitä, jotka kuhunkin tapaukseen parhaiten soveltuisivat. Vaikka valaehtoisen todistelun vastaanottaminen tuomioistuinmenettelyssä tulisi mahdolliseksi, ratkaisujen nopeus voisi kärsiä. Jos tuomarit olisivat virassa, lomat ja kaikki muut mahdolliset esteet ajaisivat aina ohi jutun käsittelyn. Jos jutulla on kiire, on sillä myös oltava riittävä taloudellinen intressi, jotta yhden tai kolmen välimiehen palkkaaminen on perusteltua. Riittävästä korvauksesta jutun tuomittavakseen ottavat välimiehet sitoutuvat myös siihen, että päätös saadaan ajallaan.

Urheilujärjestöjen sääntöihin tulisi saada tarvittaessa opetusministeriön vaatimuksesta määräys siitä, että kukin järjestö, liitto, yhdistys tai muu juridinen yhteisö olisi velvollinen ryhtymään välimiesmenettelyyn urheilijan sitä vaatiessa. Samassa yhteydessä voitaisiin asettaa minimiajat menettelyyn ryhtymiselle sekä sen ratkaisemiselle. Ratkaisuajasta voitaisiin joustaa vain erityisin perustein. Urheilijan pitäisi siten voida valita, viekö hän asian oikeusturvalautakuntaan tai jos hän kokee intressinsä riittäväksi välimiesoikeuteen. Välimiesten lukumäärä (1–3) määräytyisi jutun intressin mukaan.

Ellei välimiehen tai välimiesten henkilöstä pystyttäisi sopimaan, välimiehen tai välimiesoikeuden puheenjohtajan nimeäisi esimerkiksi Helsingin käräjäoikeus osapuolia kuultuaan. Tärkeätä olisi säilyttää välimiesmenettelyn ad-hoc -luonne. Siten voidaan varmistaa, että välimiesoikeus saisi sellaisen kokoonpanon, joka parhaiten vastaa kulloinkin esillä olevaa juttua. Siitä syystä ei ole mieltä kerätä esimerkiksi opetusministeriön tai muunkaan instanssin hyväksymää ”herrakerhoa”, josta välimiehet pitäisi valita, kuten CAS:ssa.

 

1  Ks. Urheilun oikeusturvalautakunnan ratkaisu 30.4.98, 1/1998 (D: 2/97), s. 2-3.

2  Ks. Urheilun oikeusturvalautakunnan ratkaisu 23.8.2000, 7/2000 (D: 5/2000), s. 3.