Kimmo Suominen

 

Kimmo Suominen

Urheilijan eläke- ja tapaturmalain soveltamisalasta

 

1                           Johdanto

Lailla urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta järjestettiin lain tasolla täyspäivätoimisesti urheileville urheilijoille ansiosidonnainen tapaturma- ja eläketurva. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan, millä edellytyksillä urheilija tämän järjestelmän piiriin kuuluu. Laki urheilijan tapaturma- ja eläketurvasta ei ole ainoa mahdollinen keino järjestää urheilijan tapaturma- ja eläketurva. Ensiksi käydäänkin lyhyesti läpi niitä tapaturma- ja eläketurvan muotoja, joita voivat käyttää urheilijat, jotka eivät lailla järjestettävän pakollisen turvan piiriin kuulu tai joilla lain piiriin kuuluvat urheilijat voivat turvaansa parantaa. Kappaleessa kolme keskityn yksityiskohtaisesti niihin edellytyksiin, joiden mukaan joukkue- tai yksilöurheilija tämän lain mukaiseen vakuuttamisvelvollisten piiriin kuuluu. Lopuksi kappaleessa neljä tarkastelen vielä eräitä erityisryhmiä urheilijoista tai urheilijoita lähellä olevia ryhmiä.

 

2                           Urheilijan tapaturma- ja eläketurvasta

 

2.1 Yleistä

 

Pakollinen, vakuutuksella järjestettävä, turva tapaturman ja vanhuuden varalta koskee vain suhteellisen hyvätuloisia ja  lähinnä päätoimisia urheilijoita. Suomessa on kuitenkin myös lukuisa joukko urheilijoita, jotka eivät lukeudu vakuutusvelvollisuuden piiriin, mutta urheilevat kuitenkin huipputasolla enemmän tai vähemmän täyspäivätoimisesti. Tällaisia urheilijoita voivat olla esimerkiksi junioriurheilijat. Lailla järjestettävän pakollisen tapaturma- ja eläketurvan taso ei myöskään ole tavallisen työntekijän[1]tasolla, jonka takia monet urheilijat haluavat turvautua vapaaehtoisiin vakuutuksiin pakollisen lisäksi. Tässä jaksossa käyn lyhyesti läpi, minkälaista turvaa voivat urheilijat saada, jos he eivät kuulu pakollisen lain piiriin tai minkälaista turvaa urheilijat voivat saada lain tarjoaman turvan ohella, tai lisäksi, joko suoraan lainsäädännön nojalla tai ottamalla vapaaehtoisia vakuutuksia.

 

2.2 Perusturva

 

Suomen toimeentuloturva muodostuu perusturvasta, ansiosidonnaisesta turvasta ja erityisturvasta. Ansiosidonnainen turva urheilijoiden kohdalla muodostuu järjestelmästä, joka perustuu lakiin urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta. Erityisturva muodostuu vapaaehtoisista vakuutuksista, joilla yksityiset henkilöt voivat parantaa tulotasoaan erilaisten vahingollisten tapahtumien sattuessa.[2]

 

Kaikkien Suomessa asuvien henkilöiden perustoimeentulo on turvattu perusturvajärjestelmän avulla. Perusturva soveltuu sellaisenaan myös urheilijoihin.[3]Urheilijat saavat kansaneläkelain mukaista työkyvyttömyyseläkettä ja hoitotukea, mikäli he menettävät tapaturman vuoksi työkykynsä pysyvästi. Sairausvakuutusjärjestelmä ja perhe- eläkejärjestelmä koskevat myös urheilijoita. Myös työttömyyden perusturva taataan. Jokaiselle suomalaiselle ja Suomessa asuvalle urheilijalle on siis ainakin perustoimeentulo turvattu kaikissa tapauksissa. Ongelmia voi muodostua ulkomaalaisten urheilijoiden kohdalla. Tästä myöhemmin ulkomaalaisia urheilijoita koskevassa luvussa (4.3).

 

2.3 Lisenssivakuutukset

 

Lajiliitot yleensä edellyttävät urheilijalta kilpailulisenssiä osanotto- oikeuden myöntämiseksi järjestämiinsä kilpailuihin. Monet lajiliitot ovat liittäneet tähän lisenssiin pakollisen tai vapaaehtoisen vakuutuksen. Lisenssivakuutukset antavat ainakin jonkinasteisen taloudellisen lisäturvan loukkaantumistilanteiden varalta. Pakolliset lisenssivakuutukset ovat ongelmallisia kilpailulainsäädännön kannalta. Tämä johtuu lajiliittojen asemasta määräävässä markkina- asemassa lisenssin lunastaviin urheilijoihin nähden. Kilpailunrajoituslainsäädäntö kieltää määräävässä markkina- asemassa olevia elinkeinon harjoittajia käyttämästä sopimussuhteissaan ehtoja, jotka rajoittavat kohtuuttomasti asiakkaan toimintavapautta tai rajoittavat kilpailua muiden hyödykkeiden markkinoilla. Tämän mukaisesti lajiliittojen pakolliset, jonkin tietyn vakuutusyhtiön antamat lisenssivakuutukset rikkovat määräävän markkina- aseman väärinkäytön kieltoa.[4]Lajiliitto voinee kuitenkin edellyttää tietyn tasoisen vakuutusturvan järjestämistä ennen lisenssin myöntämistä urheilijalle, mutta lajiliitto ei tällöin voi määrätä mistä vakuutusyhtiöstä urheilija vakuutuksensa ottaa.

 

 

2.4 Vapaaehtoiset vakuutukset

 

Kolmanneksi urheilijat voivat halutessaan parantaa tapaturma- ja eläketurvaansa myös vapaaehtoisin vakuutuksin. Urheilijat voivat ottaa vakuutuksia henkilökohtaisesti parantaakseen omaa vakuutusturvaansa. Urheilijat voivat ottaa vapaaehtoisia lisävakuutuksia myös kollektiivisesti. Seura, lajiliitto tai urheilijoiden etuja ajava yhdistys voivat ottaa omia urheilijoitaan koskevan lisävakuutuksen. Esimerkiksi jääkiekon pelaajayhdistys on parantanut jäseniensä vakuutusturvaa vapaaehtoisella tapaturmavakuutuksella.[5]

 

2.5 Urheilijan vanhuuseläke

 

Mikäli urheilija kuuluu lain urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta vakuuttamisvelvollisten piiriin, kertyy urheilijalle vanhuuseläkettä siitä asti, kun urheilija lukeutuu tämän lain soveltamisalan piiriin (alaikärajaa ei ole). Vanhuuseläkkeen kertyminen jatkuu siihen asti kunnes urheilija lopettaa urheilu- uransa tai kun hänelle ei seura tai muu yhteisö ole enää lain mukaan velvollinen ottamaan vakuutusta, tai kun yksilöurheilija ei enää ole velvollinen ottamaan itselleen vakuutusta (vakuuttamisvelvollisten piiristä jäljempänä jaksot 3 ja 4). Vakuutusta varten vakuuttamisvelvollisten on suoritettava vakuutusmaksuna 4,5 prosenttia vakuutuksen perusteena olevasta palkasta tai tulosta. Vanhuuseläkettä maksetaan siitä päivästä alkaen kun urheilija täyttää 65 vuotta.

 

Jos urheilija ei kuulu lain vakuuttamisvelvollisten piiriin tai jos urheilija haluaa parantaa vanhuudenturvaansa, voi urheilija ottaa vapaaehtoisen eläkevakuutuksen. Muussa tapauksessa urheilijan eläke riippuu siitä, mitä urheilija tienaa ja kerryttää eläkettään urheilu- uran jälkeen. Pahimmassa tapauksessa eläke jää siis yleisen kansaneläkkeen tasolle.

3                           Vakuuttamisvelvollisten piiri

 

3.1 Yleistä

 

Vakuutusvelvollisten piiri on laissa urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta määritelty lain ensimmäisessä pykälässä. Lain 1§ kuuluu seuraavalla tavalla:

 

Jos urheilijan ja urheiluseuran tai muun urheilutoimintaa harjoittavan yhteisön välillä on sovittu, että urheilija saa urheilemisesta veronalaista palkkaa vuodessa tai pelikaudessa vähintään 9 526,16 euroa, urheiluseuran tai muun yhteisön on järjestettävä urheilijalle siihen saakka, kun hän täyttää 38 vuotta, vakuutuksella sellainen turva tapaturman ja vanhuuden varalta kuin tässä laissa säädetään.

 

Jos urheilija, jolla ei ole 1 momentissa tarkoitettua sopimusta, saa urheilemisesta vuodessa veronalaista tuloa vähintään 9 526,16 euroa, hänen on järjestettävä vakuutuksella itselleen 1 momentissa tarkoitettu turva.

 

Vakuuttamisvelvollisuus on sidottu urheilijan veronalaiseen palkkaan (1 mom.) tai urheilemisesta saataviin tuloihin (2 mom.). Tämä summa on 9526,16 euroa, joka vastaa edellisten asetuksien 56 640 markkaa. Pykälän 1 momentin mukaan vakuuttamisen järjestämisestä vastaa urheiluseura tai muu yhteisö (osakeyhtiö, osuuskunta tms.), jonka kanssa urheilija on tehnyt urheilemisesta peli- tai muun sopimuksen. Toisen momentin mukaisissa tilanteissa (yksilöurheilijat) urheilija on, samalla tavoin kuin yksityinen yrittäjä, velvollinen ottamaan itselleen vastaavanlaisen vakuutuksen. Vakuuttamisvelvollisuus jatkuu siihen saakka kunnes urheilija täyttää 38 vuotta edellyttäen, että urheilija vielä tienaa riittävästi. Ikäraja vastaa sitä ajankohtaa, jolloin urheilijoiden aktiiviura yleensä päättyy.Täsmällisen ikärajan määrittäminen vakuuttamisvelvollisuuden lakkaamiselle onkin ongelmallista, koska urheilijoiden aktiiviuran jatkuminen riippuu urheilijan henkilökohtaisista ominaisuuksista ja halusta jatkaa uraansa (esim. jääkiekon SM- liigassa on pelannut vielä viime vuosina yli 40 -vuotiaita pelaajia) sekä urheilulajista (vrt. esim. voimistelu ja ammunta). Vakuuttamisvelvollisuuden pitäisikin jatkua urheilijan iästä riippumatta kunhan vain lain määräämä tuloraja ylittyy. Muussa tapauksessa laki ei täytä esitöissä mainittua tarkoitusta eri urheilulajien erityispiirteiden huomioonottamista.

 

Pykälän ensimmäinen momentti on tarkoitettu koskemaan joukkueurheilijoita ja toinen momentti yksilöurheilijoita. Lain ensimmäisen momentin sanamuodosta voisi ajatella sen koskevan myös sellaisia yksilöurheilijoita, jotka urheilevat jossain seurassa tai tallissa, joka maksaa urheilijalle lain edellyttämän summan palkkaa tai tilanteita, joissa  urheilija saa esimerkiksi lajiliitolta riittävän summan rahaa vuodessa palkkana. Hallituksen esityksessä taas on nimenomaisesti rajattu ensimmäisen momentin koskemaan joukkueurheilijoita ja toisen momentin yksilöurheilijoita. Koska pykälän ensimmäisessä momentissa määritellään kuitenkin vakuuttamisvelvollisuuden syntyminen seuralle tai muulle yhteisölle , jos on sovittu, että urheilija saa urheilemisesta veronalaista palkkaa vuodessa tai pelikaudessa vähintään 9 526,16 euroa, ongelmaksi tulee missä määrin lain esitöissä voidaan lain sanamuodon ”ohi” täsmentää pykälää siten, ettei se soveltuisi pykälän ensimmäisen momentin  edellytykset täyttäviin yksilöurheilijoihin.

 

Seuraavaksi käsitellään ensin hieman urheilijan ja urheilun määritelmää. Tämä on aiheellista, koska vakuuttamisvelvollisuus on laissa sidottu urheilijan urheilemisesta saamiin tuloihin ja ensiksi tulisikin tietää mitä on pidettävä urheilemisena ja urheilijoina. Sen jälkeen omissa kappaleissaan käsittelen tarkemmin ensin joukkueurheilijoita ja sitten yksilöurheilijoita vakuuttamisvelvollisuuden syntymisen kannalta ja mitä ongelmia voi mahdollisesti esiintyä.

 

3.2 Urheilijan ja urheilun määritelmä

 

Lakitekstissä ja esitöissä ei ole määritelty käsitettä urheilu. Myöskään oikeustieteen parissa ei ole luotu pitävää urheilun tai urheilijan määritelmää. Valtaosassa tapauksia ja niin sanottujen suurten urheilulajien kohdalla määritelmä ei varmasti tuotakaan suurempaa ongelmaa. Kuitenkin aina on käyty keskusteluja esimerkiksi siitä lasketaanko shakki tai tikanheitto urheiluksi. Ongelmia saattaa syntyä erityisesti uusien urheilulajien kohdalla. Nykyään uusia urheilulajeja kehitellään jatkuvasti. Etenkin kaikenlaiset niin sanotut extreme- lajit lisäävät koko ajan suosiotaan. Osassa näistä uusista lajeista liikkuu vieläpä varsin suuria määriä rahaa. Monet uudet urheilulajit toimivat myöskin ilman lajiliittoja tai kattojärjestöjä ja toiminta on päällisin puolin melko ”epävirallisen” tuntuista. Ongelmia aiheuttaa se, missä vedetään raja, onko kysymyksessä oleva urheilulaji urheilua lain urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta tarkoittamalla tavalla.

 

Toisena ongelmakohtana urheilijan määrittelyssä on myös se, tuleeko urheilijan nimenomaisesti kilpailla ollakseen urheilijoita koskevien lakien piirissä. Ainakin kansankielessä monia urheilijoita kutsutaan urheilijoiksi, vaikka he eivät sinänsä osallistuisikaan kilpailuihin. Erilaiset urheilunäytökset tai –showt, kuten taitoluistelijoiden jääshowt, Amerikassa suositut järjestetyt vapaapainiottelut, koripallon pelaajien näytösottelut tai moottoripyöräilijöiden näytökset vaativat ainakin kovaa, täyspäivätoimista harjoittelua, vaikka urheilijat eivät varsinaisesti kilpailekaan. Luetaanko nämä urheilijat urheilua koskevien säädösten piiriin kuuluviksi, vai kohdellaanko heitä yrittäjinä, työntekijöinä tai esiintyvinä taiteilijoina sosiaaliturvalainsäädännössä?

 

Kolmantena kysymyksenä on erotuomarien ja valmentajien oikeudellinen asema. Tähän kysymykseen palaan tarkemmin myöhemmin tässä esityksessä (4.3 ja 4.4). Hallituksen esityksessä urheilijoiden sosiaaliturvaa koskevaksi lainsäädännöksi (HE 356/1994) on esitetty KKO: n ratkaisu vuodelta 1987. KKO oli tapauksessa katsonut, ettei erotuomarina toiminut henkilö ollut työsuhteessa seuraan, joka maksoi hänelle palkkion ja korvauksen kuluista. Mielenkiintoista tässä on se, että hallituksen esityksessä esitetään kyseinen erotuomaria koskeva tapaus yksilöurheilua koskevana oikeustapauksena. Kyseisessä hallituksen esityksessä on siis ainakin jossain määrin rinnastettu erotuomaritoiminta urheiluksi.[6]

 

Lain urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta 1§:n sanamuodon mukaan vakuuttamisvelvollisuus täyttyy siis, jos urheilija saa urheilemisesta veronalaista palkkaa tarvittavan määrän. Tavotteena tulisi mielestäni suomalaisessa sosiaaliturvajärjestelmässä olla, että kaikkien henkilöiden tulisi ainakin pääasiallisen toimeentulonsa lähteessä kuulua jonkin ansiosidonnaisen tapaturma- ja eläketurvan piiriin. Esimerkiksi monet edellä mainituissa urheilunäytöksissä esiintyvistä urheilijoista saattavat kuulua työntekijöiden, yrittäjien tai esiintyvien taiteilijoiden eläkelakien piiriin. Jos heitä ei kuitenkaan kohdella yhtenäkään edellä mainituista ryhmistä sosiaaliturvalainsäädännössä, tulisi heidän kuulua ainakin urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetun lain piiriin.

 

3.3 Joukkueurheilijat

3.3.1 Vakuuttamisvelvollisuuden syntymiseen laskettavat tulot

 

Seuran tai yhteisön vakuuttamisvelvollisuutta arvioidaan ainoastaan pelaajasopimuksen mukaisen urheilemisesta sovitun palkan perusteella. Urheilijan muita urheilemisesta saamiaan tuloja, kuten esimerkiksi mainostajan tai muun tahon kanssa solmimistaan yhteistyösopimuksista (sponsorisopimukset) saatuja tuloja ei oteta huomioon. Perusteena tälle on se, että seura on työnantajan tavoin vastuussa turvan järjestämisestä vain siltä osin kuin se hyödyntää urheilijan suoritusta. Ei ole perusteltua, että seuran vakuuttamisvastuu kattaisi urheilijan urheilusta saamat muutkin tulot, josta seura ei välttämättä ole edes tietoinen.[7]

 

Pelaajan palkkana huomioidaan myös vain se osa sopimuksen mukaista palkkaa, joka on riippumaton joukkueen tai pelaajan menestyksestä[8]. Arvioitaessa vakuuttamisvelvollisuuden syntymistä ei täten huomioon oteta pisterahoja, voittobonuksia, seuran sijoituksen mukaan määräytyviä bonuksia tai palkkioita ja niin edelleen. Vakuutuksen perusteena olevana palkkana tai tulona (laskettaessa tapaturma- ja perhe- eläkkeen määräytymistä ja eläkevakuutusmaksua) taas otetaan huomioon kaikki pelaajasopimuksen perusteella pelikauden aikana toteutuneet tulot, siis myös nämä pisterahat ja bonukset, joita ei oteta huomioon laskettaessa vakuuttamisvelvollisuuden syntymistä koskevaa rajaa.[9]

 

Pelaajan kiinteää, menestyksestä riippumatonta veronalaista tuloa laskettaessa tulee myös miettiä miten tulisi arvioida pelaajan vapaaehtoisesti urheilijarahastoon rahastoimiaan tuloja. Pelaaja voi verovapaasti rahastoida pelaamisesta saamiaan tuloja vuosittain enintään 20 prosenttia ja samalla enintään 150 000 markkaa bruttomääräisestä urheilutulostaan urheilijarahastoon, mikäli pelaajan verovuoden urheilutulo ennen tulon hankkimisesta tai vähentämisestä johtuvien menojen vähentämistä ylittää 56 000 markkaa.[10]Jos pelaaja tai seura pelaajan suostumuksella siirtää osan palkkiostaan urheilijarahastoon, eivät rahastoon siirretyt tulot ole pelaajan sen verovuoden tuloa, vaan tulot verotetaan myöhemmin pelaajan ottaessa näitä varoja käyttöönsä. Kun pelaaja myöhemmin ottaa varoja rahastosta käyttöönsä, tällöin taas pelaaja ei saa tuloja sopimuksen perusteella.[11]Koska pelaaja yleensä ottaa varat käyttönsä vasta urheilu- uran päätyttyä, eikä pelaajalle silloin esimerkiksi tapaturmavakuutuksella ole  suurta merkitystä, olisi johdonmukaista, että sopimukseen perustuvat palkkiot huomioitaisiin ,riippumatta niiden rahastoimisesta, palkkion maksuvuotena tai pelikautena niin vakuutusvelvollisuuden syntymistä kuin vakuutuksen perusteena olevaa tuloa tai palkkaa laskettaessa.

 

Pelaajan, samoin kuin muidenkin työntekijöiden, veronalaisia ansiotuloja ovat myös tuloverolain 64§:n mukaan pelaajalle annettavat luontoisedut, kuten auto-, puhelin-,  ja asuntoetu, käypään arvoon arvioituna sen mukaan kuin verohallitus vuosittain tarkemmin määrää. Verovapaita tuloja taas ovat esimerkiksi matkakustannukset sen mukaan mitä tuloverolain 71 – 73 §:ssä säädetään.

 

Ongelmana tämän tapaiselle laskemistavalle, on sen seuroille ja yhteisöille suomat mahdollisuudet välttää vakuutusvelvollisuuden syntyminen. On mahdollista määrittää menestyksestä riippumaton peruspalkka pelaajalle riittävän pieneksi, mutta tarjota sen sijaan ylisuuria piste- ja bonusrahoja seuran tai urheilijan menestyksen mukaan määriteltynä sekä verovapaita matka- ja muita korvauksia. Näin seurat voivat välttää vakuuttamisvelvollisuuden syntymisen samalla kun pelaajat voivat nauttia hyvinkin suurista palkkioista. Ongelmia aiheutuu, jos pelaaja sattuu loukkaantumaan vakavasti. Lisäksi urheilija voi saada suuria sponsorituloja, jotka nostaisivat urheilijan tulotason yli vakuuttamisvelvollisuuden synnyttävän tason. Joukkueurheilijan tuloihin eivät kuitenkaan yksilöurheilijan tavoin vaikuta hänen saamansa mainos- tai muut yhteistyötulot, eivätkä joukkueurheilijat ole velvollisia myöskään vakuuttamaan itseään. Urheiluseura tai muu urheilijalle palkkaa maksava yhteisö ei myöskään ole velvollinen huomioimaan urheilijalle tulevia muita tuloja kuin sen maksama palkka tai palkkio.

 

 

3.3.2 Ketjusopimukset

 

Vakuuttamisvelvollisuuden syntymistä arvioidaan aina suhteessa yhteen seuraan. Urheilijalla voi olla pelaajasopimuksia samanaikaisesti useita.  Pelaajalla voi olla sopimus esimerkiksi seurajoukkueen ja maajoukkueen kanssa, jotka molemmat maksavat pelaajalle palkkaa. Näissä tapauksissa ainoastaan niitä sopimuksia, jotka on tehty saman seuran kanssa arvioidaan yhdessä vakuuttamisvelvollisuuden suhteen.[12]Jos urheilija saa esimerkiksi 8 000 euroa veronalaista palkkaa seurajoukkueelta ja saman verran maajoukkueelta, ei seurajoukkueelle, eikä maajoukkueelle (lajiliitolle) muodostu velvollisuutta vakuuttaa urheilijaa. Jos taas pelaajan sopimuksen mukaiset tulot ylittävät molempien tahojen kanssa 9 526,16 euroa, on molempien joukkueiden järjestettävä urheilijalle vakuutuksella lain edellyttämä turva.

 

Seurat voisivat yrittää välttää vakuuttamisvelvollisuutensa jakamalla esimerkiksi koko kaudeksi tarkoitetun sopimuksen useiksi lyhyiksi sopimuksiksi, jotta velvollisuutta ei syntyisi. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä lain esitöissä (hallituksen esityksessä) on selvennetty oikeustilaa tältä kohdin. Hallituksen esityksestä ilmenee, että sopimuksen koskiessa vuotta tai pelikautta lyhempää aikaa, tarkoituksena on, että sopimuksen mukainen tulo suhteutetaan täyden vuoden tai pelikauden pituiselle ajalle.[13]

 

Pelaajalla voi olla myös ketjusopimustilanne usean seuran kanssa siten, että pelaaja vaihtaa pelikauden aikana seuraa joko kerran tai useammin, siten, että ehkä yksikään seura ei maksa pelaajalle palkkaa yli tarvittavan 9 526,16 euroa, mutta yhdessä kaikkien seurojen yhteenlasketut palkat ylittävät tämän summan. Kun joukkueurheilijan sopimus seuran kanssa päättyy, päättyy myös seuran vakuuttamisvelvollisuus.[14]Lähtökohtaisesti vakuuttamisvelvollisuuden syntymistä arvioidaan seurakohtaisesti eli, jos seura ei maksa pelaajalle riittävästi veronalaisia tuloja, ei seura ole velvollinen vakuuttamaan pelaajaa. Seuran ei tarvitse vakuuttaa pelaajaa, vaikka pelaaja saisi saman pelikauden aikana myöhemmin, sopimuskauden päättymisen jälkeen, muilta seuroilta riittävästi palkkaa kyseisen tulorajan ylittymiseen. Seuran ei myöskään tarvitse järjestää vanhuuden ja tapaturman turvaa vaikka pelaaja olisi saman pelikauden aikana aikaisemmin saanut muilta seuroilta riittävästi tuloja, että kyseinen raja joko yksin tai yhdessä uuden sopimuksen kanssa ylittyisi.

 

 Yksi mahdollisuus tulkita tilanne on se, että jokainen pelikautta lyhyempi sopimus suhteutetaan pelikauden mittaiseksi ja siten arvioidaan pelaajan tuloja pelikausi- tai vuositasolla. Jokainen seura, jonka maksama palkka ylittäisi (suhteutettuna pelikauden pituuteen) tarvittavan määrän olisi velvollinen vakuuttamaan pelaajan. Esimerkiksi, jos pelikauden pituus olisi 8 kuukautta ja pelaajalla on tänä aikana kolme eri sopimusta eri seurojen kanssa. Seura A:n kanssa 4 kk:n sopimus arvoltaan 3 000 euroa, seura B:n kanssa 2 kk:n sopimus arvoltaan  4 000 euroa ja seura C:n kanssa 2 kk:n sopimus arvoltaan 5 000 euroa. Tällöin seura A:n sopimus suhteutettuna pelikauteen olisi 6 000 euroa, eikä A:lla olisi velvollisuutta vakuuttaa pelaajaa. Seura B:n sopimus suhteutettuna pelikauteen olisi 8 000 euroa, eikä B:kään olisi vakuuttamisvelvollinen. C:n kanssa sopimus taas olisi yhteensä 10 000 euroa suhteutettuna pelikauteen ja C:n tulisi vakuuttaa pelaaja. Toinen vaihtoehto nähdä tällainen ketjusopimustilanne edellisen esimerkin valossa olisi, ettei yksikään kyseisistä seuroista olisi vakuuttamisvelvollinen pelaajasta. Korkeimman oikeuden ratkaisua ei kyseisestä asiasta vielä ole, joten oikeustila on tässä suhteessa vielä epäselvä.

Omasta mielestäni lain tarkoitusta silmällä pitäen oikea tapa tulkita edellä kerrotun tyyppisiä ketjusopimustilanteita, on vakuutusvelvollisuuden syntyminen mikäli palkka ylittää vaadittavan määrän suhteutettuna pelikauteen, vaikka palkka muuten seurakohtaisesti ei ylittäisikään vaadittua määrää pelikautta lyhyemmän sopimuksen ollessa kysymyksessä. Näin täyttyisi parhaiten pyrkimys saada kaikki ansaitut tulot työeläkevakuutusten piiriin. Urheilijoiden turva jää muutenkin alle tavallisten työntekijöiden tason, jota epäkohtaa puhtaasti seurakohtainen vakuuttamisvelvollisuus vielä lisäisi. 3.3.3 Ulkomailta kesken kauden Suomeen palaavat pelaajat

 

Ulkomaisessa seurassa pelatessaan suomalainen urheilija ei lähtökohtaisesti kuulu Suomen työeläkejärjestelmien, eikä  myöskään urheilijoille luodun erillisen järjestelmän, piiriin. Poikkeuksen muodostavat vain tilanteet, jolloin pelaaja on vuokrattu lyhyeksi ajaksi ulkomaille ja suomalainen urheiluseura maksaa hänen palkkansa. Jos suomalainen seura tekee kesken kauden ulkomailta palaavan pelaajan kanssa sopimuksen, voidaan tilannetta arvioida vakuuttamisvelvollisuuden syntymisen kannalta samalla tavoin kuin edellä ketjusopimustilanteessa. Joko vakuuttamisvelvollisuus syntyy seuralle vain jos seura tulee maksamaan sopimuksen perusteella, menestyksestä riippumatonta, veronalaista palkkaa loppukauden tai loppuvuoden aikana pelaajalle yli vaadittavan 9 526,16 euroa tai sitten vakuuttamisvelvollisuus syntyy jos tuo summa ylittyy suhteutettuna pelikauden tai kalenterivuoden ajalle edellisessä kappaleessa olevan esimerkin mukaisesti.

 

3.4 Yksilöurheilijat

3.4.1 Vakuuttamisvelvollisuus

 

Yksilöurheilijoille on myös katsottu tarpeelliseksi järjestää ansioperusteinen sosiaaliturva. Lain säännös edistääkin yksilöurheilijoiden vakuuttamista. Säännös myös antaa yksilöurheilijoille mahdollisuuden saada joukkueurheilijoita vastaava vakuutusturva.[15]

 

Yksilöurheilijat vastaavat itse vakuutusturvansa järjestämisestä. Yksilöurheilijan vakuuttamisvelvollisuutta ei ole sidottu minkään kalenterivuoden tuloon, vaan yksilöurheilijan tulee arvioida aika- ajoin käytettävissä olevien tietojensa perusteella urheilutulonsa vuositasolla (ratkaisevaa on urheilijan vuoden aikana saama veronalainen tulo).  Yksilöurheilijan vakuuttamisvelvollisuuden sitomista suoraan esimerkiksi aikaisempien vuosien urheilutuloon ei ole pidetty järkevänä, koska urheilijan tulot saattavat vaihdella paljonkin vuositasolla ja olla pitkälle riippuvaisia kilpailumenestyksestä. Arviointiperiaate jättää vakuutusvelvollisuuden jossain määrin tulkinnanvaraiseksi.[16]

 

Vakuuttamisvelvollisuuden väärinarvioinnista ei seuraakaan yksilöurheilijalle laista johtuvaa rangaistusseuraamusta. Lajiliittojen kilpailusääntöjen perusteella seuraamus saattaa kuitenkin tulla kilpailuoikeuden estymisenä.

 

3.4.2 Vakuuttamisvelvollisuuden syntymiseen laskettavat tulot

 

Yksilöurheilijalta vakuuttamisvelvollisuuden syntymiseen vaadittavan tulorajan laskeminen poikkeaa joukkueurheilijan vastaavasta. Yksilöurheilijan kohdalla mukaan lasketaan kaikki hänen urheilemisesta saamansa veronalaiset tulonsa eli mukaan lasketaan tässä tapauksessa myös eri tahojen kanssa tehdyistä, urheiluun liittyvistä, yhteistyösopimuksista saadut tulot. Yksilöurheilijan tuloja laskettaessa joudutaan miettimään paljolti vero- oikeudellisia sääntöjä, koska tulorajan täyttymistä arvioitaessa mukaan lasketaan vain urheilijan veronalaiset tulot. Yksilöurheilijan tuloista saattaa kuitenkin iso osa muodostua verottomista ja verovapaista palkkioista. Erilaiset verovapaat urheilijatulojen rahastointimahdollisuudet vielä omalta osaltaan mutkistavat veronalaisten urheilijatulojen määrittämistä verovelvollisuuden pohjaksi.

 

Toisaalta oman ongelmansa muodostaa myös sen määrittäminen, mitkä yhteistyösopimuksista saadut tulot ovat urheiluun liittyviä tuloja. Kilpailupalkkiot tai palkintorahat on helppo määritellä urheiluun liittyviksi tuloiksi, mutta yhteistyösopimuksia voidaan urheilijan kanssa solmia muistakin syistä kuin vain perustuen siihen, että kyseessä on huipputason urheilija. Näistä rajatapauksista esimerkkeinä mieleen tulee joidenkin urheilijoiden kanssa tehdyt osa- aikaiset työsopimukset, joissa urheilijalle tarjotaan hyvää osa- aikatyötä urheilemisen ohessa sillä edellytyksellä, että urheilija edustaa kilpailuissa tiettyä seuraa tms. (näitä on kuitenkin enemmän esiintynyt joukkueurheilijoiden keskuudessa) tai urheilijoiden kanssa tehdyt mainosmallisopimukset, joissa mainostettava tuote tai mainoksessa esiintymisestä saatava vastine eivät välttämättä liity urheiluun sekä erilaiset tv- esiintymiset tai juontotehtävät. Eskelisen mukaan rajanveto on hankalaa, mutta tällaiset urheilijoille maksettavat korvaukset on yleensä katsottu laajasti urheilijan palkkioksi.[17]

 

Yksilöurheilijan tulot koostuvat yleensä useista eri lähteistä saaduista tuloista (palkkioista). Urheilija voi saada tuloja kilpailun järjestäjältä, seuralta, lajiliitolta, yhteistyökumppaneilta, valtiolta, kunnalta, haastatteluista, mainoksista ja niin edelleen. Urheilijan saamat tulot katsotaan verotuksessa urheilijan ansiotuloiksi. Urheilija voi olla yleisesti tai rajoitetusti verovelvollinen. Verovuonna Suomessa asunut urheilija on verovelvollinen lähtökohtaisesti Suomesta ja ulkomailta saamastaan tulosta. Rajoitetusti verovelvollinen maksaa veroa Suomesta saamastaan tulosta. Urheilija saa  verosääntöjen mukaisesti vähentää tuloistaan tulonhankkimisesta aiheutuneet menot verotuksessaan. Urheilijan tulojen veronalaisuudesta on kuitenkin useita poikkeuksia, joita käsittelen seuraavassa tarkemmin.

 

Apurahat: Valtion varoista opetusministeriön nimeämälle huippu- urheilijalle maksettava valmennus- ja harjoitteluapuraha ei ole tuloverolain 82 §:n 1 momentin 4–kohdan mukaan urheilijalle veronalaista tuloa. Myöskin siis opetusministeriön maksama niin sanottu ”urheilijapalkka” on urheilijan verotonta tuloa. Vuonna 2001 urheilijapalkan sai 32 urheilijaa ja sen summa oli 67 200 markkaa.[18]

 

Ulkomaantyötulo ja ulkomaantyöskentely: Verovapaata tuloa urheilijalle on myös ulkomailla tehdystä työstä saatu palkka, jos verovelvollisen oleskelu ulkomailla kestää yhtäjaksoisesti vähintään kuusi kuukautta ja johtuu tästä työstä. Yksilöurheilijalla tämä on mahdollista, jos urheilija esimerkiksi pyöräilee jossain ammattitallissa, joka maksaa pyöräilijän palkan ja pyöräilijä asuu esimerkiksi kilpailumatkojen tai harjoittelun takia jossain muussa maassa kuin Suomessa. Ulkomaantyötulona ei pidetä palkkaa, jota työskentelyvaltio Suomen ja tämän valtion välillä voimassa olevan kaksinkertaisen verotuksen välttämiseksi tehdyn sopimuksen mukaan ei saa ensisijaisesti verottaa, eikä palkkaa, joka on saatu Suomen valtiolta tai muulta suomalaiselta julkisyhteisöltä.[19]

 

Muiden kuin palkansaajien matkakulukorvaukset: Urheiluseurat tai kilpailuja järjestävät tahot ovat usein yleishyödyllisiä yhteisöjä. Yleishyödyllinen yhteisö voi maksaa urheilijalle verovapaasti matkakustannuksia 1) päivärahaa enintään kahdeltakymmeneltä päivältä kalenterivuodessa, 2) majoittumiskorvaukset ja 3) matkustamiskustannusten korvaus, jota voidaan suorittaa myös verovelvollisen asunnolta tehdystä matkasta. Muulla kuin julkisella kulkuvälineellä tehdystä matkasta verovapaana voidaan maksaa enintään 12 000 markkaa kalenterivuodelta.[20]

 

Rahastot: Urheilijan verovuoden tulona ei pidetä sitä osaa hänen välittömästi urheilemisesta saamistaan tuloista, jotka on säädetyin edellytyksin maksettu valtionvarainministeriön nimeämän säätiön yhteydessä olevaan valtakunnalliseen rahastoon. Yksilöurheilija voi rahastoida urheilutulojaan urheilijarahastoon ja valmennusrahastoon. Urheilurahastoon urheilijat voivat siirtää vapaaehtoisesti osan urheilusta saamistaan tuloista. Rahastoidut varat urheilija voi ottaa käyttöönsä 5-10 vuoden kuluessa urheilu- uransa päättymisestä, jolloin ne myös verotetaan. Rahastot täydentävät osaltaan puuttuvaa sosiaaliturvajärjestelmää ja auttavat urheilijaa hänen siirtyessään urheiluelämästä normaaliin työelämään tai opiskelun pariin.[21]Valmennusrahastoon voidaan maksaa muita urheilutuloja kuin palkkaa. Valmennusrahastoon voidaan jättää verovapaasti tulevaa valmentautumista varten enintään 120 000 markkaa. Rahastomaksujen vaikutuksesta yksilöurheilijan vakuuttamisvelvollisuuteen ei ole oikeuskäytäntöä. Hallituksen esityksessä laiksi urheilijan tapaturma- ja eläketurvasta ei rahastoja mainita urheilijan tuloista poisjätettäviksi (harjoittelu- ja valmennus apuraha on mainittu ja myöskin ulkomailta saatu tulo TVL 77 §:n mukaisin edellytyksin). Verosäännösten mukaan rahastot taas eivät siis ole urheilijan veronalaista tuloa ennen kuin ne on nostettu. Eskelinen ehdottaa, että ne laskettaisiin mukaan vakuuttamisvelvollisuutta määritettäessä, silloin kun rahastosta urheilu- uran aikana varoja nostetaan.[22]Rahastoissa oman ongelmansa vielä aiheuttaa rahastojen urheilijoille maksamat korot. Oikeuskäytännössä ei ole vahvistettu, ovatko nämä tulot urheilijatuloa ja laskettavissa urheilijan verovelvollisuutta määrittämän tulon määrään vai ovatko nämä urheilijan pääomatuloa.

 

Palkinnot: Palkinnot ovat urheilijan veronalaista tuloa ja arvostetaan verotuksessa täyteen arvoonsa Suomen hintatason mukaan. Yleisesti verovelvollisen urheilijan palkinnot verotetaan Suomessa sen vuoden tulona, jonka aikana palkinto on saatu. Verotukseen ei vaikuta se onko palkinto saatu Suomessa vai ulkomailla. Tavarapalkinto arvostetaan siihen arvoon, mikä se saajalle on eli minkä hinnan palkinnonsaaja siitä ostaessaan joutuisi maksamaan. Mitalit, pokaalit ja lusikat taas ovat muistoesineitä, joilla ei katsota olevan taloudellista arvoa ja niitä ei lasketa verotettavaan tuloon. Mikäli urheilija ei ole voinut valita palkintoa tai jos urheilijalla jo on kyseinen tuote, palkinnon raha- arvoa voidaan verotuksessa alentaa enintään puoleen määrään käyvästä arvosta. Kuitenkin, jos tuote on helposti myytävissä edelleen, arvon alentamista ei yleensä tehdä.[23]

 

Stipendit: Urheilijalle annetut stipendit ovat eräin edellytyksin urheilijan verovapaata tuloa. Jos kunta, valtio tai muun julkisyhteisö antaa urheilijalle stipendin yleishyödyllisestä toiminnasta, on se verovapaa. Jotta urheilijan toiminta olisi yleishyödyllistä, sen tulisi olla erityisen arvokasta. Esimerkiksi maailmanmestaruuden voittamalla urheilija on toiminut esikuvana urheiluharrastuksen lisäämiseksi Suomessa, ja on näin toiminut myös yleishyödyllisesti. Myös opiskelustipendi voi olla verovapaa, jos sen myöntää järjestö, jonka sääntömääräiseen toimintaan kuuluu urheilijoiden opiskelun tukeminen.[24]

 

Lahjat: Lahjojen verokohtelu riippuu lahjan laadusta ja lahjanantajasta. Yksityiseltä henkilöltä tai yhteisöltä saatu pienimuotoinen lahja merkkipäivän tai urheilumenestyksen johdosta on yleensä verovapaa. Tiettyjen tahojen antamat lahjat katsotaan kuitenkin palkaksi. Esimerkiksi urheiluseurojen tai lajiliittojen antamat vähäistä suuremmat lahjat tulkitaan veronalaiseksi palkaksi tai palkkioksi johtuen urheilijan ja lahjan antajan välisestä suhteesta.[25]

 

Yhteistyökumppaneilta saadut tulot: Kuten aikaisemmin mainittu, ongelmia tässä aiheuttaa se, mitkä tulot lasketaan urheilijatuloksi ja mitkä muuksi tuloksi. Jos urheilijan tulo katsotaan normaaliksi palkaksi, eikä urheilusta johtuvaksi tuloksi, ei tätä määrää urheilijan tulosta lasketa mukaan määritettäessä verovelvollisuuden syntymistä.

 

Yksilöurheilijalla tämä veronalainen urheilusta saatava tulo, paitsi ratkaisee vakuutusvelvollisuuden syntymisen, on myös vakuutuksen perusteena oleva tulo. Tarkoituksena on siis, että yksilöurheilija itse arvio urheilutulonsa määrän vuositasolla. Sanktiona siitä, että urheilija ei ole itselleen tarvittavaa vakuutusta hankkinut, vaikka laki hänet siihen velvoittaakin, voi olla kilpailuoikeuden estyminen lajiliiton sääntöjen perusteella. Kuten edellisistä kohdista huomataan, voi yksilöurheilija tienata huomattavia summia rahaa kuulumatta silti vakuutusvelvollisten piiriin. Edellisten lisäksi urheilijan veronalaiseen vuosituloon voi vielä vaikuttaa tuloverolain 128 ja 129 §: ien tulontasaussäännöt.  Urheilijat varmasti pyrkivät vähentämään verorasitustaan ”kikkailemalla” mahdollisimman suuren osan tuloistaan veronalaisten tulojen ulkopuolelle. Tarkoituksenmukaisena ei kuitenkaan mielestäni voida pitää, että samalla yksilöurheilijat myös jäävät lainmukaisen vakuuttamisvelvollisuuden ulkopuolelle. Vapaaehtoiset vakuutukset tosin ovat yksilöurheilijallekin mahdollisia, mutta ilman vakuuttamisvelvollisuutta, kuinka moni urheilija lopulta huolehtii vakuuttamisestaan.

4                           Erityistapauksia

 

4.1 Yleistä

 

Eräitä erityistapauksia on vielä syytä tarkastella hieman lähemmin. Edellä olen jo maininnut valmentajien ja erotuomareiden asemaan kohdistuvia ongelmia, joita tässä kappaleessa käsittelen tarkemmin. Lisäksi käsittelen lyhyesti vammaisurheilijat ja ulkomaalaiset urheilijat omana ryhmänään, koska heidän asemansa vakuutuskäytännössä tai sosiaaliturvalainsäädännössä saattaa poiketa edellä esitetystä. Lopuksi käyn vielä läpi (4.6 ja 4.7) eräitä urheilijoita lähellä olevia tai muuten urheilun kanssa tekemisissä olevia ryhmiä täydentämään laista aiheutuvan rajanvedon määrittämistä.

 

4.2 Vammaisurheilijat

 

Vammaisurheilijat eivät sinällään poikkea muista yksilö- tai joukkueurheilijoista mietittäessä tämän lain mukaista vakuuttamisvelvollisuutta. Heidänkin tulee tienata laissa säädetyt rahamäärät urheilemalla, jotta heihin sovellettaisiin uuden lain säännöksiä. Toisaalta, jos he tienaavat riittävästi, tulee heidät vakuuttaa. Vakuutusyhtiöillä voi olla joitain erityisehtoja vammaisurheilijoiden kohdalla riippuen urheilijan vamman laadusta, mutta ainakin lain mukainen vähimmäisturva on heillekin edellytysten täyttyessä tarjottava. Suomessa lienee kuitenkin harvassa ne vammaisurheilijat, jotka saavat tämän lain edellyttämän määrän veronalaista tuloa. 

 

 

4.3 Ulkomaalaiset urheilijat

 

Suomessa työskentelevät ulkomaalaiset kuuluvat myös ansiosidonnaisen sosiaaliturvajärjestelmän piiriin. Poikkeuksena ovat ulkomaalaiseen työnantajaan työsuhteessa olevien saman maan kansalaisten lyhytaikaiset komennukset (joista urheilijoiden tapauksessa kyseeseen voisivat tulla lyhyeksi ajaksi ulkomailta vuokratut pelaajat). Suomalaisen seuran tulee siis vakuuttaa myös ulkomaalaiset pelaajansa, mikäli edellä ilmi käyneet edellytykset vakuuttamisvelvollisuuden syntymiselle ovat olemassa.

 

Ongelmia ei ulkomaalaisten kohdalla tuota niinkään kuuluminen urheilijan tapaturma- ja eläketurvan piiriin, vaan Suomeen tulevan urheilijan kuuluminen Suomen sairausvakuutus-, kansaneläke- ja perhe- eläkelainsäädännön soveltamispiiriin. Vakuutus ei esimerkiksi kata muun kuin tapaturman aiheuttaman sairauden johdosta aiheutunutta työkyvyttömyyttä. Muussa tapauksessa turvan antaa sairausvakuutusjärjestelmä ja myöhemmässä vaiheessa kansaneläkejärjestelmä ja perhe- eläkejärjestelmä. Ongelmallisimpia tilanteita ovat ulkomaalaisten kohdalla tilanteet, joissa ulkomaalaiset eivät kuulu lain urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta soveltamisalan piiriin vakuuttamisvelvollisuuden edellytysten jäätyä täyttymättä, eivätkä Suomen muun sosiaaliturvan piiriin. Urheilijan kuuluminen Suomen sosiaaliturvan piiriin ratkaistaan viime kädessä asumiseen perustuvan sosiaaliturvalainsäädännön soveltamisesta annetun lain säädösten mukaan. Ulkomaalaisen kohtelu saattaa olla erilainen sen mukaan tuleeko hän EU- tai ETA- alueelta, maista joiden kanssa Suomella on sosiaaliturvasopimus tai ei-sopimus- eikä EU/ETA maista.[26]

 

4.4 Erotuomarit ja kilpailuiden tuomarit

 

Erotuomareiden ja muiden kilpailutuomareiden asema on tällä hetkellä epäselvä. Kuitenkin varsinkin jääkiekon SM- liigan erotuomarit voivat tienata useita tuhansia markkoja kuussa ja periaatteessa erotuomaritoiminta voi muodostaa tuomarin pääasiallisen toimeentulon. Erityisesti SM- liigaa tuomitsevat erotuomarit voivat olla työsuhteen perustunnusmerkistön täyttyessä työsuhteessa SM- liigaan. Tällöin erotuomareihin tulisi soveltaa joko työntekijän eläkelakia, jos työsuhde on jatkunut yhtäjaksoisesti vähintään kuukauden eli erotuomarien tapauksessa, jos tuomarien katsotaan olevan esimerkiksi koko kauden kestävässä työsuhteessa. Tai jos taas katsotaan työsuhteen syntyvän vain yhden ottelun ajaksi kerrallaan, tulisi tuomareihin soveltaa taiteilijoiden ja eräiden erityisryhmiin kuuluvien työntekijöiden eläkelakia. Kolmantena vaihtoehtona kyseeseen saattaisi tulla tuomareiden toimeksiantosuhde SM- liigaan, jolloin erotuomarit katsottaisiin itsenäisiksi ammatinharjoittajiksi.[27]Työeläkelait eivät kuitenkaan koske kilpailujen tuomareita eikä erotuomareita.[28]

 

Miten sitten olisi arvioitava tuomarien asemaa lain urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta mukaan? Laki sanamuotonsa mukaisesti koskee ainoastaan urheilijoita ja ainakin Tjurinin mielestä laki ei voi koskea erotuomareita.[29]Tässä palataan taas urheilijan määritelmään ja siihen voidaanko erotuomarit analogialla rinnastaa yksilö- tai joukkueurheilijaan. Kuten aiemmin mainittu, on hallituksen esityksessä vuoden 1995 asetukseksi erotuomari, ainakin jossain mielessä, rinnastettu yksilöurheilijaan (ks. 3.2). Toisaalta Tjurin on rinnastanut erotuomarin jääkiekkoilijaan siinä mielessä, että tuomarikin kehittyy ala- ja juniorisarjojen kautta ylemmän tason vaatimukset täyttäviksi, eikä kaikista erotuomareista tule koskaan liigatason tuomareita, koska heidän kehityksensä ja pätevyytensä eivät saavuta vaadittavaa tasoa.[30]

 

Suomen ansiosidonnaisen sosiaaliturvajärjestelmän tavoitteena on, että jokaisesta ansaitusta markasta maksettaisiin työeläkevakuutusmaksu.[31]Tämän mukaisesti olisi myös erotuomarit tavalla tai toisella otettava tähän järjestelmään mukaan. Tulee muistaa myös, että erotuomareiden työ on melko riskialtista ja jo tämänkin takia erotuomarit tulisi saattaa jonkun pakollisen, tapaturma- ja eläkevakuutusjärjestelmän piiriin. Korkein oikeus ei ole vielä antanut varmaa vastausta tähän kysymykseen. Erotuomaritkin voivat aina tietysti ottaa vapaaehtoisia vakuutuksia parantaakseen turvaansa. Mikäli erotuomari katsotaan lukeutuvan urheilijoiksi tämän lain (16.6.2000/575) mukaan, myös erotuomareita koskisi vakuuttamisvelvollisuuden yläikärajana 38 vuotta.

 

4.5 Valmentajat

 

Valmentajakin voi olla työsuhteessa urheiluseuraan, lajiliittoon tai muuhun vastaavaan yhteisöön. Useimmiten valmentajasopimuksissa täyttyykin työsuhteen perustunnusmerkit. Ongelmia voivat tuottaa tilanteet, erityisesti jossain pienissä seuroissa, joissa valmentajalla voi olla moninaiset roolit valmennustehtävien rinnalla, esimerkiksi seuran toimitusjohtajana, hallituksen jäsenenä tai omistajana. Tällöin ainakin direktio- oikeus työsuhteen tunnusmerkeistä jää toteutumatta. Yksilöurheilijan valmentaja taas voi olla työsuhteessa lajiliittoon, urheiluseuraan tai jopa itse urheilijaan. Yksilöurheilijoiden valmentaja voi toisaalta olla myös ammatinharjoittajan statuksen tapaisessa tilanteessa.

 

Mitkä sosiaaliturvanormit sitten soveltuvat valmentajaan? Valmentajia ei ole katsottu urheilijoiksi[32]eikä laki urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta siten sovellu valmentajiin. Toisaalta valmentajana toimimisessa on jotain urheilijoille tyypillisiä piirteitä. Valmentaja on myös osa joukkuetta kenttäpelaajien ja maalivahdin rinnalla. Liigatason valmentajaksi kehittyminen on pitkä prosessi, eikä kaikkien valmentajien kyvyt riitä läheskään sinne asti. Itse katsoisin, etteivät joukkueiden tai yksilöurheilijoiden valmentajat kuitenkaan ole urheilijoita, vaan heihin tulisi soveltaa yleisiä työeläkelakeja heidän työoikeudellisesta statuksestaan riippuen. Eri asia on tietysti pelaajavalmentajat, joita tosin harvemmin ammattitasolla enää esiintyy.

 

4.6 Huoltajat ja muut taustahenkilöt

 

Yhden tärkeän henkilöryhmän urheilijoiden taustalla muodostavat huoltajat ja muut taustahenkilöt, joita voivat olla esimerkiksi joukkueen lääkärit, hierojat sekä fysioterapeutit ja jopa joukkueen psykiatrit tai papit. Huoltajien tehtävät vaihtelevat juomapullon täyttäjistä urheiluvälineiden kunnossapitoon ja niin edelleen. Yleensä huoltajat toimivat joukkueen hyväksi talkoohengellä palkatta tai pieniä kulukorvauksia vastaan. Muut edellä mainitut taustahenkilöt tekevät urheilijoiden parissa omaa työtään esimerkiksi hierojina. Hekin saattavat tehdä tätä työtään vapaaehtoisesti harrastuksenaan, mutta ovat nykyään usein palkattuja työntekijöitä. Työsuhteen edellytysten täyttyessä heihin tulee soveltaa työntekijän eläkelain mukaisia säännöksiä tai jos he toimivat ammatinharjoittajina, jolloin urheilijat tai urheiluseurat muodostavat yhden osan heidän asiakkaistaan, tulee näihin henkilöihin soveltaa yrittäjien eläkelakia.

 

 

 

4.7 Muut

 

Lisäksi urheiluseurojen (nykyään yhä useammin osakeyhtiöitä) ja maajoukkueiden, jotka toimivat suurella budjetilla ja yhä useammin myös liiketaloudellisin perustein, palveluksessa on  monenlaisia täyspäiväistä tai osa- aikaista työtä tekevää työntekijää sekä vapaaehtoistyöntekijöitä. Näihin tapauksiin ei tässä yhteydessä pystytä tai ole tarpeenkaan sen enempää perehtyä kuin mainita, että edellä ilmi käyneet periaatteet ja rajanvedot soveltuvat myös näihin tilanteisiin.

 

LÄHDELUETTELO:

 

Kirjallisuus:

 

Eskelinen, Antti                                  Urheilu ja verot, Suomen Urheiluliiton julkaisut Oy, Helsinki 1995.

Leskinen, Jussi                                   Urheilukilpailuun osallistuminen ja sopimus, Opetusministeriön urheiluoikeuden projekti, Helsinki 2000.

Rauste, Olli                                        Urheiluoikeus, Lakimiesliitonkustannus, Helsinki 1997.

Saarnilehto, Ari (toim.)            Joukkueurheilijan tapaturma- ja eläketurvasta, Opetusministeriön kulttuuripolitiikan osaston julkaisusarja, Turku 1998.

Tjurin, Niklas                            Jääkiekon SM- liigaerotuomarin oikeudellinen asema, Opetusministeriön urheiluoikeuden projekti, Helsinki 2001.

 

Virallislähteet:

 

HE 356/1994                                     Hallituksen esitys Eduskunnalle urheilijoiden sosiaaliturvaa koskevaksi lainsäädännöksi.

HE 51/2000                             Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta ja siihen liittyviksi laeiksi.

 

Painamattomat lähteet:

 

Ahonen, Mika                                    Lakisääteiset eläkevakuutukset, vakuutusoikeuden luennot 17.10.2001 Turun Yliopistossa.

Linnakangas, Esko                   Urheiluoikeuden syventävien ja valinnaisen kurssin luennot aiheesta urheilu ja verotus Turun yliopistossa 24.10.2001.

 

Elektroniset lähteet:                                                   http://www.eduskunta.fi/, ministeriöiden tiedotteet, opetusministeriö.

[1]Tavallisella työntekijällä tarkoitetaan perinteisissä palkkatyön muodoissa käyviä työntekijöitä joihin soveltuu työntekijäin eläkelaki (TEL).

[2]Saarnilehto (toim.) 1998 s. 67.

[3]Rauste 1997 s.183.

[4]Rauste 1997  s. 256-257, myös Leskinen 2000  s. 40. Rausteen mielestä ongelmana on ollut myös se, voidaanko esimerkiksi harrastelijaurheilijoilta ylipäätään edellyttää vakuutuksen ottamista. Lajiliitto voi velvoittaa tiettyjen suojuksien ja muiden turvavälineiden käyttöön osanottajien terveyden suojaamisen perusteella, mutta esimerkiksi puhtaan harrastelijaurheilijan velvoittamista ottamaan vakuutus, ei voida perustella terveyden suojaamisella, koska vakuutus voi tarjota urheilijalle ainoastaan taloudellista suojaa.

[5]Saarnilehto (toim.) 1998 s. 31.

[6]HE 356/1994. Huomattava on, että kysymyksessä on vanha, vuoden 1995 asetusta koskeva hallituksen esitys.

[7]HE 51/2000 s. 8.

[8]Tässä suhteessa laki muuttui vuoden 1995 asetuksella muodostetusta järjestelmästä. Silloin mukaan laskettiin kaikki urheilijan urheilemisesta saamat veronalaiset palkat ja palkkiot, kuten piste- ja bonusrahat.

[9]HE 51/2001 s. 8.

[10]HE 51/2000 s. 4.

[11]Eskelinen 1995 s. 214.

[12]Myös tässä kohdin on eroa vuoden 1995 asetukseen. Tällöin huomioitiin urheilijan kaikki sopimukset (siis myös eri seurojen kanssa) laskettaessa urheilijan veronalaisia tuloja vakuuttamisvelvollisuuden rajana. Kukin seura vastasi maksamiensa palkkioiden osalta.

[13]HE 51/2000 s. 8-9.

[14]HE 51/2000 s. 6.

[15]HE 51/2000 s.9.

[16]HE 51/2000 s. 9.

[17]Eskelinen 1995 s. 135.

[18]www.eduskunta.fi , tietopalvelut, ministeriöiden tiedotteet, opetusministeriö.

[19]tuloverolaki 77 §.

[20]Linnakangas, luennot.

[21]HE 51/2000 s. 4.

[22]Eskelinen 1995 s. 214 – 215.

[23]Eskelinen 1995 s .139 – 141.

[24]Eskelinen 1995 s. 146.

[25]Eskelinen 1995 s. 148.

[26]Asiasta tarkemmin Saarnilehto (toim.) s. 72 – 74.

[27]Näin ainakin Tjurin 2001 s. 2 , s. 38 ja s. 74 – 75.

[28]Ahonen, lakisääteiset eläkevakuutukset, vakuutusoikeuden kurssin luento Turun Yliopistossa 17.10.2001.

[29]Tjurin 2001 s.75: Tjurin on kuitenkin verrannut erotuomaria ainoastaan 1§:n 1 mom. mukaiseen joukkueurheilijaan eikä 2 mom. mukaiseen yksilöurheilijaan, johon erotuomarin mielestäni voisi paremmin analogialla rinnastaa.

[30]Tjurin2001  s. 19.

[31]Tjurin 2001 s. 75 – 76.

[32]Eskelinen s. 135.