Heikki Halila

 

Professori Heikki Halila

Helsingin yliopisto

 

URHEILUN OIKEUSTURVALAUTAKUNNAN TILA JA TULEVAISUUS

 

 1. Oikeusturvalautakunnan kolmas toimikausi

 

Keväällä 1999 valittiin Urheilun oikeusturvalautakunta kolmannelle toimikaudelle, joka päättyy keväällä 2003. Loppupuolelle kallistuneella toimikaudella lautakunnassa on käsitelty urheilun ja juridiikan kannalta merkittäviä kysymyksiä. Sellaisia ovat mm. olleet valitukset urheilun arvokisavalinnoista, erityisesti purjehtijoiden valinnasta Sydneyn olympiakisoihin vuodelta 2000, sekä pesäpallon sopupeliskandaalia koskeva ratkaisu vuodelta 2002. Sopupeliasiaa oli käsitelty jo edellisen toimikauden aikana.[1]

 

Päättymässä olevalla toimikaudella lautakunnassa ei ole käsitelty oikeudellisesti eniten huomiota herättänyttä tapahtumaa, vuoden 2001 Lahden maailmanmestaruushiihtojen dopingtapausta. On ainakin osaksi spekulaation varaista, miksei tätä asiaa viety valitusasiana oikeusturvalautakunnan käsiteltäväksi. Vaikutusta lienee ollut sillä, että lautakunta ei voi antaa täytäntöönpanokelpoista ratkaisua muuten kuin siinä tapauksessa, että on sovittu lautakunnan toimimisesta välimiesoikeutena.

 

Kulttuuriministeri Suvi Linden toi syksyllä 2001 julki huolestuneisuutensa todistelun puutteellisuudesta lautakunnassa, kun siinä ei voida kuulla valaehtoisesti todistajia. Muuten hän oli sitä mieltä, että oikeusturvalautakunta olisi oikea forum dopingasioidenkin käsittelemistä varten. Syksyllä 2001 kritisoitiin lautakuntaa lehtien palstoilla myös ratkaisujen asenteellisuudesta sekä kokoonpanon yksipuolisesta määräytymisestä. Nämä olivat kuitenkin yksittäisiä puheenvuoroja.

 

2. Lautakunnan funktio ja sen toteuttamistavat

 

Keskusteltaessa Urheilun oikeusturvalautakunnan tilasta ja tulevaisuudesta on lähtökohdaksi otettava ne tavoitteet ja keinot, jotka ovat olleet esillä lautakuntaa asetettaessa.        Lautakunta on osa urheilun kansanliikettä, koska urheilun keskusjärjestötaho - nyttemmin SLU - valitsee lautakunnan ja vahvistaa sen säännöt. Se ei ole urheilun erikoistuomioistuin eikä välimiesoikeus. Lautakunnassa tehdään urheilun vapaaehtoistyötä, koska jäsenille ei makseta palkkioita. Tämä vaikuttaa siihen, keitä on saatavissa mukaan lautakunnan työhön.

Lautakuntaa on luonnehdittu osuvasti lainkäytön tukielimeksi. Sen statuksestakin johtuu se, että se voi antaa vain suosituksia mutta ei täytäntöönpanokelpoisia ratkaisuja. Saman syyn vuoksi lautakunta ei voi kuulustuttaa valaehtoisesti todistajia. Jos näihin seikkoihin haluttaisiin muutosta, lautakunnan luonne muuttuisi olennaisesti.

 

Lautakunta voi ratkaista vain toimivaltansa kuuluvia asioita. Toimivalta ei ole identtinen yleisen tuomioistuimen toimivallan kanssa urheiluun liittyvissä kysymyksissä. Kuten lainkäytössä yleensäkin myös oikeusturvalautakunnassa on sovellettu tiukasti toimivaltaa koskevia määräyksiä.

 

Urheilun oikeusturvalautakunta perustuu Suomessa pohjoismaisen mallin varaan. Se on paljolti samantyyppinen kuin Ruotsin Riksidrottsnämnd (RIN). Erona on näiden välillä lähinnä se, että keskusjohtoisessa Ruotsin urheilussa sidonnaisuus lautakunnan toimivaltaan ei edellytä keskusjärjestötason alapuolella samanlaissia sääntömääräyksiä, ketjutuksia ja päätöksiä kuin Suomessa.[2] Toiminnan luonne eroaa olennaisesti siitä, millainen se on esimerkiksi CAS:ssa (Court of Arbitration fos Sport). [3]

 

3. Lautakunnan valitseminen ja jäsenten kompetenssi  

 

Oikeusturvalautakunnan asettaminen ja valinta perustui vuonna 1991 silloisten neljän keskusjärjestön sopimukseen ja niiden laatimiin sääntöihin. Lautakuntaan valittiin kiintiöistä 20 henkilöä siten, että SVUL nimesi kahdeksan sekä TUL, CIF ja SPL:stä kukin neljä henkilöä. Jäsenet olivat yhtä lukuun ottamatta lakimiehiä.

 

Tavoitteena oli se, että lautakunta toimii valitsijoista irrallaan samalla tavoin kuin esimerkiksi Keskuskauppakamarin välityslautakunta. Oikeusturvalautakunta ei tullut olemaan keskusjärjestöjen toimielin. Keskusjärjestön hallitukseen kuuluvan valitsemista lautakuntaan pidettiin kuitenkin mahdollisena.

 

Lautakuntaan tuli mukaan henkilöitä, joilla oli vankka kokemus urheilun järjestötoiminnasta mutta ei sen sijaan erityistä harastusta urheiluun spesifisti kuuluvista oikeuskysymyksistä. Osa saattoi mieltää lautakunnan roolin sovitteluelimeksi eikä niinkään oikeudellistuneen urheiluelämän riidanratkaisufoorumiksi. 

   

Oikeusturvalautakunnan valintaa koskevia sääntömääräyksiä on kehitetty saatujen kokemusten ja ulkoisten impulssien myötä. Lautakunnan jäsenten on nyttemmin oltava lakimiestutkinnon suorittaneita, mitä onkin pidettävä perusteltuna vaatimuksena. Jäsenten on sääntöjen mukaan oltava urheiluoikeuteen perehtyneitä ja tunnettava urheilijoiden ja urheilujärjestöjen oloja. Kelpoisuusvaatimuksia ei näin voida pitää aivan vähäisinä. Valittaja ja vastapuoli voivat halutessaan nimetä kokoonpanon yhden jäsenen lautakunnan jäsenistä, mikä myös vaikuttaa siihen, millaiset henkilöt voivat tulla käsittelemään yksittäisiä valituksia.

 

Oikeusturvalautakunnan kokoonpano on nyttemmin edustavampi kuin se oli vuonna 1991. Tämä on ollut luonteva ja oikeansuuntainen kehitys, joka perustuu osaltaan urheilun oikeudellistumisesta johtuneeseen urheiluoikeuden asiantuntijayhteisön muodostumiseen. Lautakuntaan kuuluvat ovat saaneet kokemusta ja hankkinet osaamista urheiluun liittyvistä oikeuskysymyksistä niin lautakunnassa toimimisen myötä kuin muutenkin. Lautakuntaan on saatu mukaan niin vuonna 1995 kuin vuonna 1999 merkittäviä urheiluoikeuteen perehtyneitä tutkijoita ja asiantuntijoita, ja lautakunnassa on myös urheilijoiden edustus erään pelaajayhdistyksen kautta.

 

Tieteellinen kirjoittaminen on yksi joskaan ei toki ainoa tapa osoittaa alan hallintaa. Kun lautakunta asetettiin, joukossa ei ollut sellaista, joka olisi laatinut tutkimuksia spesifisti urheilun oikeuskysymyksistä. Nykyisin yli kolmannes lautakuntaan kuuluvista on niitä, jotka ovat laatineet tieteellisiksi luonnehdittavia teoksia tai artikkeleita urheiluoikeudesta. Sidonnaisuuksien kannalta on oikeaan suuntaan käynyt kehitys se, että lautakunnassa ei ole yhtään SLU:n hallituksen jäsentä. Urheilujärjestöjen palveluksessa olevia ei ole ollut missään vaiheessa mukana.

 

Jatkossa olisi suotavaa, että vuonna 1991 käytössä olleet keskusjärjestökiintiöt saataisiin lopullisesti häivytetyiksi ja että lautakunnan jäsenten tausta olisi urheilun oikeudellisissa tehtävissä mahdollisimman monipuolinen. Lautakunnan statuksen kannalta olisi toivottavaa, etteivät jäsenet toimisi asiantuntijoina lautakunnassa ajettavissa jutuissa siitäkään huolimatta, että asiamiehen valinta lautakunnan ulkopuolelta voi olla asianosaisille hankalaa.

 

Pienessä maassa on sijaan vaikea välttää kokonaan sitä, että lautakuntaan kuuluvat keskustelevat asianosaisen kanssa riitakysymyksestä, joka asianomaisille yllätyksenä tulee käsiteltäväksi lautakunnassa, tai ottavat sellaiseen muutoin ennakollisesti kantaa. Tällöin ei jää muuta mahdollisuutta kuin jäävääminen asian käsittelystä.

 

On mahdollista, että lautakunnan ulkopuolelle on jäänyt ja jää varteenotettavia henkilöitä, jotka eivät halua käyttää oikeudellista osaamistaan urheilun vapaaehtoistyöhön tai jotka varaavat mieluummin itselleen mahdollisuuden prosessata lautakunnassa kuin ilmoittautuvat kiinnostuneiksi lautakuntaan valitsemiseen. On mahdollista, että oikeudellistumisen syventyessä ei vapaaehtoistoimintaan perustuvaa lautakuntatyötä pidetä enää ajan vaatimuksia vastaavana, vaan lautakunta halutaan korvata erikoistuimioistuimella tai välimiesmenettelyllä. Tällöin riidanratkaisu ei perustuisi vapaaehtoistyöhön ja oikeudenkäyntikulut voitaisiin tuomita samalla tavoin kuin täytäntöönpanokelpoisessa riidanratkaisussa yleensäkin. Ainakaan toistaiseksi ei käsitykseni mukaan ole riittävän suurta tarvetta kansanliikkeen varaan rakentuvasta mallista luopumiseen.

        

4. Oikeusturvalautakunnan jäsenten esteellisyys

 

Urheilun oikeusturvalautakunnan säännöissä on määritelty esteellisyys modernilla tavalla. Lautakunnan jäsen on näet sääntöjen mukaan esteellinen myös silloin, jos luottamus hänen puolueettomuuteensa muusta syystä ilmeisesti vaarantuu. Tämä määräys oli lautakunnan säännöissä jo silloin, kun oikeudenkäymiskaaren esteellisyyssäännöksiä ei ollut muutettu nykyiseen asuunsa. [4] Säännöissä ei näin ole korjaamisen varaa. Voidaan jopa esittää, että lautakunnan jäsenten tulee myös näyttää puolueettomilta eikä vain olla sellaisia.

 

Lautakunta ei normaalitapauksessa ole tuomioistuin eikä välimiesoikeus. Kun se ei anna täytäntöönpanokelpoisia ratkaisuja, esteellisyys ei voi tulla missään jälkikäteen arvioiduksi. Lautakunnan jäsenten esteettömyys niin kuin valintapakin vaikuttavat kuitenkin lautakunnan uskottavuuteen.

 

Kun lautakunta ei toimi välimiesoikeutena, esteellisyydestä ei voida disponoida. Käyttäessään mahdollisuutta nimetä lautakunnan jäsenistä yhden henkilön kysymyksessä olevaan kokoonpanoon asianosaiset eivät siten voi valita esteellisiä henkilöitä.    

 

Esteellisyys syntyy oikeusturvalautakunnassa tavallisesti tavanomaisen sukulaisuus- tai asianosaisaseman myötä. Lautakunnan jäsenet ovat jäävänneet itsensä, jos ovat olleet mukana luottamus- tai toimihenkilönä taikka konsultatiivisesti kysymyksessä olevassa asiassa. Jäsenet ovat myös jäävänneeet itsensä sen lajin asiassa, jossa ovat aktiivisesti mukana. Sen sijaan ei ole tuotu esiin sitä, että yleinen järjestökytkentä voisi olla omiaan horjuttamaan luottamusta asianomaisen integriteettiin.

 

Keskustelussa on kuitenkin nyttemmin tuotu esiin se, että lautakunta ei täytä valintatapansa johdosta puolueettomalle riidanratkaisuelimelle asetettuja vaatimuksia, kun se on urheilun keskusjärjestön asettama. Kärjistetysti tämä tarkoittaa sitä, että lautakunta edustaa urheiluriidoissa keskusjärjestö- tai jopa työnantajanäkemystä. Totta onkin, että lautakunta ei täytä välimiesmenettelylle asetettuja vaatimuksia, mutta asianosaiset voivat erikseen sopia siitä, että lautakunta toimii välimiesoikeutena. Edelleen voidaan viitata siihen, että sveitsiläisessä tuomioistuimessa CAS:n (Court of Arbitration for Sport) ei katsottu voivan antaa osapuolia sitovia välitystuomioita niin kauan kuin Kansainvälinen Olympiakomitea nimesi CAS:n jäsenet. [5]

 

On kuitenkin keinotekoista esittää lautakunnan jäsenten edustavan urheilujärjestöjä, ensisijaisesti keskusjärjestö SLU:ta ja lajiliittoja. Lautakunnassa on ensiksikin henkilöitä, joilla ei ole ollut luottamustehtäviä urheilujärjestöissä. Toiseksi monet järjestöissä urheilun oikeuskysymyksiin paneutuneet ovat entisiä urheilijoita, valmentajia ja muita urheilun toimijoita, joita voi vain pahalla tahdolla yrittää luonnehtia urheilijoiden vastapuolen edustajiksi.

 

Oikeusturvalautakunnan jutuista vain pienessä osassa on kysymys ammattiurheilijan ja hänen työnantajansa välisestä riidasta. Näitä tavallisempia ovat mm. kahden seuran väliset riidat kilpailumääräysten soveltamisesta. Lautakunnan vahvuutena on se, että jäsenet tuntevat urheilun rakenteita. Jos järjestöissä vaikuttaneet suljettaisiin pois lautakunnasta, tämä osaaminen voisi olennaisesti heiketä.    

 

Valintatavasta ja sidonnaisuuksista johtuvasta riippumattomuudesta keskusteltaessa voidaan viitata myös siihen, milloin esteellisyys syntyy välimiesmenettelystä annettua lakia sovellettaessa. Kouluesimerkkinä on voitu pitää sitä, että

toimialajärjestöissä työskentelevät lakimieheet esimerkiksi rakennusalalla ovat esteellisiä toimimaan välimiehinä. Eri asia on, että asianosaiset voivat disponoida esteellisyysvaatimuksesta. Sen sijaan ei ole tiettävästi katsottu, että esteellisiä olisivat lakimiehet, jotka tavallisesti hoitavat vain joko rakennuttaja- tai urakoitsijatahon asiantuntija- tai konsultoimistehtäviä. [6]

 

5. Oikeusturvalautakunnan jäsenten valintatapa

 

Jotta oikeusturvalautakunta myös näyttäisi riippumattomalta, olisi ihanteellista, että olisi olemassa urheilun keskusjärjestöä riippumattomammalta näyttävä taho, joka nimeäisi lautakunnan jäsenet. Sellaista ei kuitenkaan ole oikein näköpiirissä. Lautakuntaa perustettaessa oli tiettävästi esillä se ajatus, että opetusministeriö nimeäisi lautakunnan. Tähän ei opetusministeriössä ollut kuitenkaan halukkuutta. Lautakunnan ulkoinen kuva voisi sitä paitsi muuttua, jos lautakunnan kokoonpanon katsottaisiin ilmentävän valtion liikuntapoliittisia näkemyksiä.

 

Urheiluoikeuden yhdistys olisi opetusministeriötä riippumattomampi Urheilun oikeusturvalautakunnan nimeäjäfoorumi. Ongelmana voitaisiin kuitenkin nähdä se, miten hyvin lautakunnan nimeämistehtävä luontuisi tämän yhdistyksen rooliin. Jos nimeämisoikeus olisi urheilun kansaliikkeen ulkopuolella, alkuperäinen tavoite urheilun sisäisestä lautakunnasta ei liioin toteuisi.  

 

Oikeusturvalautakunnan valinta voisi tapahtua myös niin, että eri tahot nimeäisivät lautakunnan jäseniä. Kokoonpano voisi sinänsä olla sellainen, että SLU nimeäisi kolmanneksen, urheilijoita edustava taho toisen kolmanneksen ja riippumaton taho kuten Urheiluoikeuden yhdistys viimeisen kolmanneksen.

 

Urheilijoiden suoraa edustusta on kuitenkin vaikea saada lautakuntaan. Suomessa on vain muutamassa lajissa urheilijoita edustava yhdistys, ja nämäkin edustavat lähinnä joukkuelajien ammattiurheilijoita. Pääosa lautakunnassa käsiteltävistä asioista lienee muiden kuin ammattiurheilijoiden tekemiä.

 

Mahdollista olisi myös se, että oikeusturvalautakunta rakennettaisiin samalle pohjalle kuin CAS eli että asianosaiset valitsisivat lautakunnan jäsenistä kumpikin yhden ja nämä valitsisivat lautakunnan jäsenistä puheenjohtajan. Ongelmana olisi tällöin kuitenkin ainakin ratkaisujen yhtenäisyyden säilyttäminen. Puheenjohtajisto ja sihteeri ovat edustaneet nykytyyppisessä lautakunnassa jatkuvuutta ja ratkaisukäytännön tuntemusta. Kokemukset viisijäsenisistä kokoonpanoista eivät liioin ole olleet kielteisiä.

 

Urheilun oikeusturvalautakunnan jäsenet kutsutaan noudattamatta ennakkoilmoittautumismenettelyä. Kysymys on hieman samantyyppisestä tehtävästä kuin tuomarinvalintalautakunnassa toimimisesta - siihenkään ei voi ilmoittautua. Jos noudatettaisiin ilmoittautumismenettelyä, osa lautakuntaan nykyisin kuuluvista ei olisi käytettävissä. Tietoon voisi toki tulla henkilöitä, joiden kiinnostuksesta ja käytettävissäolosta ei ole ollut selvyyttä. Ainakaan sellainen ilmoittautumismenettely ei palvelisi lautakunnan etua, jossa ennakkoilmoittautuminen on edellytyksenä lautakuntan valitsemiselle.

 

6. Todistelusta oikeusturvalautakunnassa

 

Urheilun oikeusturvalautakunnassa ei voida kuulla todistajia valaehtoisesti niin kuin ei yleensäkään lautakuntatyyppisissä lainkäyttöelimissä. Jos oikeusturvalautakunnalle annettaisiin oikeus kuulla todistajia, lautakunta tulisi organisoida tuomioistuimen tavoin. Siitä tulisi omalajisensa erikoistuomioistuin. Sen luonne muuttuisi olennaisesti nykyisestään lautakunnan jäsenten asemasta lähtien. Siksi eivät pelkästään todistelun ongelmat anna riittävää aihetta siihen, että oikeusturvalautakunnan statusta ryhdyttäisiin muuttamaan radikaalisti.

 

Nykytilanteessakin on todistajien valaehtoinen kuuleminen mahdollinen oikeusturvalautakunnassa. Asianosaisethan voivat tehdä välityssopimuksen lautakunnan toimimisesta välimiesoikeutena. Välimiesoikeus voi tässä tapauksessa tehdä asianosaisen pyynnöstä päätöksen siitä, että henkilöä kuullaan todistajana alioikeudessa valaehtoisesti. Ulkopuolinen kuten dopingtapauksessa OPM tai ADT ei voi menettelyn riippumattomuusvaatimuksen vuoksi velvoittaa tähän asianosaista tai välimiesoikeutta.    

 

Suomessa vallitsee vapaa todisteiden harkinta oikeudellisena periaatteena siten, että se ulottuu erityisten määräysten puuttuessakin myös urheilun oikeusturvalautakunnan toimintaan. Lautakunnan ratkaisu voi olla siten valitusasiassa todistajina ilmaan valaa kuultujen lausumien vastainen.

 

Oikeusturvalautakunnassa on ratkaistu yksi valitus, jossa ratkaisu syntyi todistelun arvioinnin osalta äänestyksen jälkeen. Lautakunta katsoi äänin 4-1, ettei asiassa esitetyn ristiriitaisen selvityksen perusteella ole riittävällä varmuudella näytetty, että urheilija olisi kyseisenä ajankohtana kieltäytynyt testistä. Vähemmistöön jäänyt piti urheilijan puolesta "kylläkin yhdenmukaista ja useiden todistajien kertomaan perustuvaa näyttöä osin ristiriitaisena ja luotettavuudeltaan ongelmallisena" ja piti urheilijan "puolesta esitettyä näyttöä riittämättömänä kumoamaan doping-testaajan ja testiavustajan kertomusta". Kuten äänestystilanne osoittaa, ratkaisu olisi voinut olla päinvastainenkin. [7]

 

Todistelumenettelystä dopingasioissa voidaan viitata siihen, että dispositiivissa riita-asioissa todistajaa ei voida kuulla ilman asianosaisen vaatimusta onpa foorumi mikä tahansa. Jos lajiliitto ja urheilija kokevat intressinsä yhteiseksi eivätkä halua kuulustuttaa henkilöitä, joiden antamilla tiedoilla voisi olla merkitystä, todistelu jää puutteelliseksi. Tällaisia tilanteita varten olisi ADT:n mahdollisuus toimia asiassa väliintulijana palvella puhtaan urheilun asiaa. [8]

 

7. Asenteellisuutta koskeva kritiikki ja vastakritiikki

      

Suomessa on kuultu kritiikkiä oikeusturvalautakuntaa kohtaan asenteellisista ratkaisuista. Julkisuutta ovat saaneet urheilijoiden edutajiensa kommentit. Järjestöjen edustajien mielenpurkaukset jäävät sen sijaan tavallisesti pimentoon. Lajiliitoissa ja seuroissa on joka tapauksessa ollut syytä huomata, että lautakuntakäsittelyyn on suhtauduttava vakavasti.

 

Urheilija voi viedä lautakunnassa käsitellyn asian yleiseen tuomioistuimeen joutumatta syytetyksi järjestelmän väärinkäytöstä. Seura tai lajiliitto, joka ei noudata lautakunnan suositusta, voi sen sijaan joutua suuriinkin vaikeuksiin. Jälkikäteen ei voida menestyksellisesti vedota siihen, ettei häveliäisyys- tai muista syistä haluttu panostaa esimerkiksi jäsenen erottamisasiassa oikeusturvalautakunnan käsittelyyn kunnolla.  

 

Keskusteltaessa Urheilun oikeusturvalautakunnan roolista oikeussuojan antajana urheiluelämässä tarvittaisiin lautakunnan ratkaisukäytännön oikeudellista analyysia. Sellaista ei ole toistaiseksi tehty muuten kuin yksittäisten ratkaisujen ja valitustyyppien osalta. Hedelmällinen pohja tarkastellulle voisi olla oikeusturvalautakunnan ja CAS:n ratkaisujen vertaaminen. Tällöin tulisi tietenkin ottaa huomioon se, mikä on kussakin tapauksessa sovellettava lainsäädäntö tai muu normipohja.

 

Olen aikaisemmin tarkastellut tässä julkaisussa kysymystä päätöksen sääntöjenvastaisuudesta edellytyksenä asian tutkimiselle oikeusturvalautakunnassa. Olen päätynyt siihen, että lautakuntaa voitaisiin pikemmin hienoisesti kritisoida toimivallan laajentamisesta urheilijalle myönteiseen suuntaan kuin valitusten aiheettomasta tutkimatta jättämisestä. [9] Informaation antamisena urheilijalle valittajalle hänen asemastaan silloinkin, kun valitusta ei varsinaisesti voida tutkia, tämä on kuitenkin ollut hyväksyttävää. Syksyllä 2001 julkisuudessa kuultu kritiikki lautakunnan asenteellisuudesta on sen sijaan käsitykseni mukaan aiheetonta ja asenteellista. Kritiikkiä tulisi esittää niitä kohtaan, jotka prosessaavat lautakunnassa paneutumatta riittävänn huolellisesti lautakunnan sääntöihin.

 

Keskustelua voidaan perustellusti käydä siitä, tulisiko lautakunnan toimivaltaa laajentaa sääntömuutoksin siten, että oikeussuojaa voitaisiin esimerkiksi arvokilpailuihin valintaa koskevissa asioissa antaa muissakin tapauksissa kuin niissä, joissa on kysymys sääntöjenvastaisuudesta. Tämä voisi tarkoittaa sitä, että lajiliiton tai olympiakomitean julkistaman valintakriteerin sivuuttaminen voisi antaa aiheen urheilijan valituksen tutkimiseen. Eri asia kuitenkin on, mitä valituksella voitaisiin tavoitella, jos arvokisat ovat ovella.

 

8. Lautakunnan toimivalta kilpailusääntöasiassa

 

Oikeusturvalautakunta on ratkaissut vuonna 2002 valituksen, joka koski kilpailu- ja pelisääntöjen soveltamista. [10] Suomen Koripalloliiton sääntö- ja kurinpitoyksikkö oli hyväksynyt valituksen, joka koski miesten mestaruussarjan ottelussa tapahtunutta toimitsijavirhettä. Valituksen mukaan peliaika oli mitattu väärin. Sääntö- ja kurinpitoyksikkö määräsi ottelun pelattavaksi uudelleen. Koripalloliiton liittohallitus puolestaan hyväksyi sääntö- ja kurinpitoyksikön päätöksestä tehdyn valituksen menettelyvirheen perusteella. Alkuperäinen ottelutulos jätettiin voimaan. Oikeusturvalautakunnalle tehtiin tästä päätöksestä valitus, joka tutkittiin ja hylättiin.

 

Oikeusturvalautakunta totesi, että kysymys koripallo-ottelun peliajasta ratkaistaan koripallon pelisääntöjen perusteella. Tämän mukaisesti ei lautakunta ei voinut ottaa kantaa siihen, miten kysymyksessä olevan koripallo-ottelun peliaikaan liittyvä ristiriita olisi lajin sääntöjenn mukaan ratkaistava. Oikeusturvalautakunta katsoi kuitenkin voivansa sille kuuluvan toimivallan puitteissa ratkaista, voitiinko sääntö- ja kurinpitoyksikön päätöksestä tässä tapauksessa valittaa liittohallitukseen ja oliko liittohallituksella toimivalta poistaa sääntö- ja kurinpitoyksikön päätös.

 

Oikeusturvalautakunta joutui ottamaan kantaa koripalloliiton kilpailusääntöjen sisältöön. Niiden mukaan kilpailusääntöjen mukaan sääntö- ja kurinpitoyksikön kilpailusääntöjen soveltamista koskevaan päätökseen voidaan hakea muutosta liittohallitukselta valittamalla; pelisääntöjen soveltamista ja vastalausetta koskeviin päätöksiin ei kuitenkaan voida hakea muutosta valittamalla. Kilpailusäännön sanamuodon perusteella oli saattoi tehdä sen päätelmän, ettei liittohallitus olisi voinut tutkia sille tehtyä valitusta. Kysymys siitä, onko pelisääntöjen soveltamista koskeva vastalause tehty muodollisesti oikein, ei sinänsä kuitenkaan liity pelisääntöjen soveltamiseen vaan kilpailusääntöjen ja niitä tarkentavien ohjeiden ja normien soveltamiseen.

 

Kilpailusääntöjä täydentävässä koripalloliiton SM-joukkuemanuaalissa edellytetään, että joukkueen on tapahtumahetkellä tehtävä ilmoitus vastalausevarauksesta voidakseen ottelun jälkeen tehdä vastalauseen. Onko näin menetelty, ei tule ratkaistavaksi pelisääntöjen perusteella. Tämän vuoksi oikeusturvalautakunta katsoi liittohallituksen voineen tutkia menettelykysymyksen oalta sille tehdyn valituksen. Samasta syystä oikeusturvalautakunta myös saattoi tutkia sille tehdyn valituksen.

 

Itse asiakysymyksen osalta oikeusturvalautakunta katsoi asiakirjoista ilmenevän, että ottelun erotuomarit ovat yhtäpitävästi ilmoittaneet, ettei tapahtumahetkellä ollut tehty vastalausevarausta. Muu asiassa esitetty selvitys ei lautakunnan käsityksen mukaan riittänyt kumoamaan erotuomareiden ilmoitusta. Tämän vuoksi sääntö- ja kurinpitoyksikön ei olisi lautakunnan mukaan tullut tutkia asiaa vastalauseena. Oikeusturvalautakunta piti siksi liittohallituksen päätöstä ottelun alkuperäisenn tuloksen voimaan jättämisestä oikeana.

 

Oikeusturvalautakunnan ratkaisu osoittaa selkeää kiinni pitämistä lautakunnan säännöistä. Kilpailusääntöjen määräykset olivat tulkinnanvaraiset, mutta menettelyä koskevia dokumentteja kokonaisuudessaan tulkitsemalla päädyttiin siihen, että liittohallituksen ratkaisu koski vastalauseen jättämistä koskevaa menettelyä ei vastalauseen sisältöä. Kilpailusääntöjen soveltaminen oli oikeusturvalautakunnan säännöissä tarkoitettua päätöksen sääntöjenmukaisuuden tutkimista.

 

Oikeusturvalautakunnan tulkinta vastalausevarauksen tekemisestä on huomionarvoinen. Lautakunta sovelsi ankarasti kilpailusääntöjen muotovaatimusta, minkä katsottiin palvelevan kysymykisessä olevan muotovaatimuksen tarkoitusta. [11]Tätä voidaan puoltaa myös sillä, että  mestaruussarjatasolla joukkueenjohdon on oltava perillä vastalauseita koskevista muotovaatimuksista. Siksi ei ollut riittävää, että joukkue ja sen johto olivat muutoin näkyvästikin protestoineet erotuomarin ratkaisua vastaan. Vaadittiin näyttöä siitä, että oli noudatettu kilpailusääntöjen määräyksiä.

 

Ratkaisu koski kahden joukkueenn välistä relaatiota. Kysymys ei näin ollut siitä, millaista oikeussuojaa urheilijalle annetaan yksittäisessäö valitusasiassa.

 

9. Pitkävetoa pelanneiden boikotti superpesiksessä

 

Pesäpallon sopupeliskandaali elokuussa 1998 johti Pesäpalloliitossa tuoreeltaan hankalaan tilanteeseen; vahvan julkisuuspaineen ja sidosryhmävaatimusten vuoksi oli tehtävä ratkaisuja, ennen kuin saattoi olla lopullista varmuutta kaikista oikeudellisestikin merkityksellisistä tapahtumien käänteistä. Oli saatava aikaan päätöksiä, jotta voitiin välttää usean joukkueen vararikko ja ylimmän sarjatason toiminnan keskeytyminen.

 

Pesäpalloliitossa ja Superpesiksessä ei voinut olla ilman perusteellisia selvityksiä varmutta sitä, ketkä olivat syyllistyneet otteluista sopimimiseen ja vedonlyöntiin sopimistaan otteluista tai varman vihjetiedon hyväksikäyttämiseen. Oikeudelliselta kannalta kysymys oli eri relaatioista: millä edellytyksillä henkilöitä voitiin tuomita rikosoikeudellisiin seuraamuksiin, millä velvoiteoikeudellisilla edellytyksillä veikkausvoittoja tai pelipanoksia tuli palauttaa ja millä edellytyksillä liitossa voitiin ryhtyä kurinpitotoimiin

Joukkueenjohto saa käyttää pesäpallossa niin kuin muissakin joukkueurheilulajeissa pelaajaa joukkueessaan, mikäli tämän edustusoikeus on kunnossa. Tämä sisältää sen, ettei asianomainen ole kilpailukiellossa. Oma kysymyksensä on, mikä on joukkueenjohdon oikeus ja velvollisuus käyttää kilpailutoiminnassa pelaajan palveluksia. Pelaajasopimuksissa on määritelty pelaajien oikeudet ja velvollisuudet. Niihin ei kuulu oikeutta saada osallistua otteluihin pelaajana. Tästä päättäminen kuuluu joukkueenjohdolle ja on työsuhteissa työnantajan direktio-oikeuden piirissä.

 

Pesäpallotoiminnassa päädyttiin siihen, että varmin tapa saada sarjatoiminta jatkumaan mahdollisimman vähin vaurioin oli työnantajan direktio-oikeuden käyttäminen. Seurojen kesken päädyttiin tekemään sopimus, jonka mukaan tiettyjen pelaajien palveluita ei käytetä Superpesiksessä. Superpesis Oy:n osakkaat tekivät seurakokouksessa sopimuksen eräistä sarjaan osallistumisen edellytyksistä. Yksi niistä oli nettovoittojen palauttaminen pitkävetokierrokselta 33/1998 edellytyksenä sille, että asianomaiset saavat pelata superpesiksessä ja sen karsintasarjassa. Pelaajat ymmärsivät asian niin, että he ovat kilpailukiellossa, mikäli eivät toimi vaaditulla tavalla.

 

Urheilun oikeusturvalautakunnassa ratkaisuissa jutuissa 2/2002 ja 3/2002 tuli arvioitavaksi tehdyn järjestelyn oikeudellinen pätevyys, Tämä tapahtui vasta usean vuoden jälkeen boikotin sopimisesta. Kun asia tuli ratkaistavaksi oikeusturvalautakunnassa eikä yleisessä tuomioistuimessa, kysymys oli siitä, saattoiko lautakunta tutkia seurojen kokouksen tekemän päätöksen eräiden pelaajien asettamisesta boikottiin, tehdä kartellisopimuksen pelaajien palveluiden käyttämättä jättämisestä tai määrätä työsulun, miten asia halutaankaan ilmaista. Toimivaltakysymys oli tässäkin tapauksessa avainasemassa lautakunnassa ratkaisua tehtäessä.

 

Oikeuskysymys saatettiin pelkistää niin, että oliko tehdyissä päätöksissä kysymys urheilujärjestöjen organisaatioon kuuluvan yhteisön tekemästä valittajaa koskevasta kurinpitorangaistuksesta vai superpesissarjaan osallistuvien seurojen keskinäisestä sopimuksesta, jolla on sovittu eräistä sopupelijupakan jälkiselvittelyyn liittyvistä menettelytavoista.

Lautakunta päätyi äänestyksen 4-1 perusteella siihen, ettei se voinut tutkia valitusta. Vähemmistöön jäänyt tutki valituksen ja hyväksyi sen. [12]

 

Miesten superperiksessä kilpailutoiminta on siirretty sopimuksella Superpesis Oy:lle. Kilpailutoiminnassa on kuitenkin noudatettava liiton kilpailu- ja sarjamääräyksiä. Superpesisseurojen tekemä päätös rajoitti sitä oikeutta pelata superpesiksessä pesäpalloa, josta oli määrätty näissä määräyksissä. Lautakunnassa ratkaistussa asiassa oli kyse siitä, millä tavoin rajoituksia oli mahdollista asettaa.

 

Lautakunnan enemmistön omaksuman käsityksen mukaan seurat voivat asettaa pelaajilleen omaehtoisesti tai keskenään sopien lisävaatimuksia kilpailutoimintan osallistumisesta. Kilpailusäännöt eivät ole tämän mukaan ainoa tapa asiasta määräämisessä. Seurojen tekemät sopimukset ovat harvinaisia, mutta sellaisia on tehty aikaisemminkin esimerkiksi ulkopaikkakuntalaisten peluuttamisesta sarjassa. Seurakokouksessa tehty päätös ei ollut pesäpalloliiton eikä liigan päätös. Siksi lautakunnan enemmistö päätteli, ettei ole olemassa sellaista yhteisön päätöstä, joka voitaisiin kumota. Päätöstä voi pitää muodollis-juridisena, mutta se koskeekin toimivaltaa. Sen takana on myös käsitys seurojen disponoimisoikeudesta.

 

Superpesis Oy:n seurakokouksella ei esitetyn ajatuksenkulun mukaisesti ollut toimielimenä pesäpalloliiton sääntöihin ja määräyksiin tai yhtiön omaan yhtiöjärjestykseen perustuvaa toimivaltaa tehdä yhdistys- tai yhtiöoikeudellisesti merkityksellisiä päätöksiä. Lautakunta katsoi kuitenkin, että seurakouksessa voidaan päättää seurojen yhteisestä tahdonilmaisuista ja tehdä keskinäisiä sopimuksia. Näin ajateltaessa ei tehty samastusta seurakokouksen päätöksen ja kilpailutoiminnasta vastaavien yhteisöjen päätösten kanssa.

 

Oikeusturvalautakunnan päätöksen mukaan seurakokouksissa tehdyissä päätöksissä ei ole kysymys kurinpitorangaistuksesta tai jäsenoikeuksien rajoittamisesta vaan superpesissarjaan osallistuvien seurojen keskinäisestä sopimuksesta, jolla on sovittu eräistä sopupelijupakan jälkiselvittelyyn liittyvistä menettelytavoista. Tämä päätelmä on sopusoinnussa pohjoismaisen linjauksen kanssa, jolla kurinpitoseuraamusten ala on määrittynyt suppeaksi. Niinpä esimerkiksi arvokilpailuihin valitsematta jättämistä ei ole pidetty kurinpitotoimena, koska kellään ei ole subjektiivista oikeutta tulla valituksi arvokisajoukkueeseen. Valinta kuuluu autonomian piiriin, joskin valitsijataho voi itse rajoittaa sitoumuksin autonomiaansa. [13]

 

Oma kysymyksensä toki on, mikä on urheilijan oikeussuoja, jos järjestö kuten lajiliitto määrää hänet boikottiin. Boikottihan on keino, joka on lajiliiton käytössä vaihtoehtona kurinpitotoimille erityisesti valmentajille, jos kurinpitotoimiin ei voida ryhtyä sitouttamisen puutteellisuuden vuoksi. [14]

 

Esillä olevassa tapauksessa boikotin olivat määränneet seurat työnantajana tai muuten pelaajien sopimuskumppanina, eivät lajiliitto tai -liiga. Sopimukseen liittyi sakkolauseke, mutta se saattoi tietenkin kohdistua vai sopimuksen osapuoliin eli seuroihin. Boikottiin asetetun pelaajan mahdollisuutena on nostaa kanne seuraa kohtaan tuomioistuimessa ainakin palkkasaatavan osalta. Oikeusturvalautakunnan toimivaltaan ei selvästikään kuulu tällaisten vaatimusten tutkiminen.

 

Oikeusturvalautakunnassa vähemmistöön jäänyt yhtyi valittajien käsitykseen seurakokouksissa tehtyjen päätösten tosiasiallisista vaikutuksista. Kysymyksessä oli edustuskelvottomuus sarjapeleissä, joiden järjestämisestä vastaa ainakin viime kädessä Pesäpalloliitto. Siksi vähemmistöön jäänyt katsoi, ettei Pesäpalloliitto voinut vetäytyä kilpailutoiminnasta vastaavana lajiliittona "seurakokousten" päätösten taakse.

 

Siviilioikeudellisen käsitteistön mukaisesti voisi esitetyn ajatuksenkulun luonnehtia myös niin, että kyse oli vastuun samastuksesta. Vähemmistöön jäänyt katsoi yli kolmen vuoden kilpailukelvottomuuden kohtuuttomaksi seuraamukseksi, minkä vuoksi hän hyväksyi valituksen.

 

Pelaajien edustuskelpoisuutta koskevat järjestelyt olivat pesäpallossa poikkeuksellisia mutta eivät kuitenkaan ainutkertaisia. Oikeusturvalautakunnan enemmistö tulkitsi ratkaisussaan toimivaltaansa suppeasti, mikä johti valituksen tutkimatta jättämiseen. Oma kysymyksensä on, miten asiaa koskeva kanne voisi menestyä yleisessä tuomioistuimessa. Oikeusturvalautakuntahan ei ottanut toimivalta-asiassa tekemänsä ratkaisun vuoksi kantaa materiaaliseen kysymykseen.

 

10. Lopuksi

 

Jos tarkoituksena on vastaisuudessakin se, että urheilua koskevissa riita-asioissa voidaan mahdollisuuksien mukaan välttää käsittely yleisessä tuomioistuimessa, on syytä harkita vakavasti lautakunnan toimivallan sisältöä. Hätiköityihin ratkaisuihin ei ole kuitenkaan aihetta. On arvioitava, mitä lautakunnalta odotetaan ja mitkä ovat lautakunnan edellytykset antaa suosituksia erityyppisissä asioissa.


 

[1]Ks. oikeusturvalautakunnan artkaisu 2/1999 ja sen johdosta Risto Riitesuo, Erottaminen ja kurinpito yhdistyksessä (2001) s. 342.

[2]RIN:n jäsenet valitsee Ruotsissa Riksidrottsstämman (Idrottens Riksdag). Jäsenmäärä on suppeampi kuin Suomessa. Siksi tehtävä on työläämpi Ruotsissa kuin Suomessa. Ks. Krister Malmsten, Idottens bestraffningsregler med kommentarer, tredje upplagan (1999) s. 78.

[3]Ks. Olli Rauste, Urheiluoikeus (1997) s. 749-755.

[4]Ks. Risto Riitesuo, Erottaminen ja kurinpito yhdistyksessä (2001) s. 351.

[5]Ks. Olli Rauste, Urheiluoikeus (1997) s. 753-755.

[6]Ks. kysymyksenasettelusta Gustaf Möller, Välimiesmenettelyn puolueettomuuddesta, LM 1986 s. 782 ja Gustaf Möller, Välimiesmenettelyn perusteet (1997) s. 44.

[7]Ks. oikeusturvalautakunnan ratkaisu 10/2000 ja siitä Risto Riitesuo, Erottaminen ja kurinpito yhdistyksessä (2001) s. 326.

[8]Kyseistä menettelyä on eri yhteyksissä esittänyt Olli Rauste.

[9]Ks. Heikki Halila, Kysymys valittajaa koskevan päätöksen sääntöjenmukaisuudesta Urheilun oikeusturvalautakunnan toimivallan kannalta, Urheilu ja oikeus 2002 s. 39-49.

[10]Oikeusturvalautakunnan ratkaisu 1/2002. Kokoonpano: Erkki-Juhani Taipale, Erkki Aurejärvi, Heikki Halila, Risto Jalanko ja Pekka Timonen.

[11]Ks. asiaan liittyvistä näkökohdista yhdistysoikeudessa esinm. Ole Hasselbalch, Foreningsret, 2.udgave (1992) s.29.

[12]Enemmistön muodostivat kummassakin valitusasiassa Erkki-Juhani Taipale, Heikki Halila, Tom Ifström ja Urpo Kangas ja vähemmistössä oli Kari-Pekka Tiitinen.

[13]Ks. Risto Riitesuo, Erottaminen ja kurinpito yhdistyksessä (2001) s. 11-12.

[14]Ks. kysymyksenasettelusta ja boikotin sallittavuudesta esim. KKO 1999:39 ja sen johdosta Mika Hemmo s. 313-316 sekä siellä mainittua kirjallisuutta teoksessa Pekka Timonen (toim.), KKO:n ratkaisut kommentein 1999 I. Boikotti, jossa yleisöä kehotetaan olemaan käyttämättä tiettyjä palveluita, poikkeaa luonteeltaan siitä urheilusa käytettävästä boikotista, jossa lajiliitto kehotaa jäsenseurojaan olemaan käyttämättä tietyn valmentajan tai muun toimihenkilön palveluksia tai jossa seurat sopivat keskenään palveluksessaan olevien urheilijoiden boikotoimisesta. Kysymys on siitä, miten asiaa on arvioitava yhdistysoikeudellisen liittosuhteen ja sopimusvelvoitteiden kannalta. Ks. boikotista urheilussa Risto Riitesuo, Erottaminen ja kurinpito yhdistyksessä (2001) s. 256-257.