Esa Schön

 

ESA SCHÖN

JOUKKUEURHEILIJOIDEN VAPAASTA LIIKKUVUUDESTA

 

EY-tuomioistuin on todennut urheilua koskeneissa ratkaisuissaan, että myös urheileminen voi kuulua Rooman sopimuksen soveltamisalaan siitä huolimatta, ettei unionilla ole perustamissopimuksiin perustuvaa yleistä toimivaltaa urheilun saralla. Joukkueurheilun osalta merkitystä on ollut erityisesti RS 39 artiklan soveltamisella, jolla jäsenvaltioiden työntekijöille on turvattu oikeus yhdenvertaiseen kohteluun työhönotossa ja työsuhteessa sekä liikkumisvapaus yhteisön alueella. Käsittelen seuraavassa lyhyesti niitä edellytyksiä, joiden täyttyessä pelaajalla voi olla työntekijöiden vapaan liikkuvuuden periaatteesta johtuvia oikeuksia sekä niitä vaikutuksia, joita RS 39 artiklan soveltamisella on ollut ja on joukkueurheilun lajiliittojen edustusoikeuden myöntämistä, ulkomaalaiskiintiöitä, siirtokorvauksia ja –määräaikoja koskeviin sääntöihin.

1         VAPAAN LIIKKUVUUDEN PERIAATTEEN SOVELTAMINEN JOUKKUEURHEILUUN

Yhteisöjen tuomioistuimen ratkaisukäytännössä urheilemisen on katsottu kuuluvan unionin toimivallan piiriin silloin, kun se on luonteeltaan RS 2 artiklan tarkoittamaa taloudellista toimintaa.[i] Koska toiminnan luonne märäytyy sen perusteella, suoritetaanko siitä taloudellista arvoa omaavaa vastiketta,[ii] eikä työnantajan toiminnan päämäärien perusteella,[iii] vastiketta vastaan harjoitetun ammattimaisen ja puoliammattimaisen urheilemisen on katsottu kuuluvan perustamissopimuksen soveltamisalaan[iv] silloinkin, kun se tehdään yhdistymuotoisen urheiluseuran hyväksi,[v] kun harrasteurheilu puolestaan jää sen ulkopuolelle. Poikkeuksen sääntöön muodostavat kuitenkin tapaukset, joissa urheilemista ei vastikkeellisuudesta huolimatta voida pitää taloudellisena toimintana. Tuomioistuimen asioissa Walrave & Koch v. AUCI ja Donà v. Mantero antamien tuomioiden perusteella urheilujoukkueiden kokoonpanojen muodostamisen[vi] on katsottu muodostavan tällaisen poikkeuksen tiettyjen erityislaatuisten otteluiden osalta, joissa on katsottu olevan kyse puhtaasti urheilusta. Tämä koskee erityisesti maajoukkueita,[vii] joiden toiminta ei siis kuulu perustamissopimuksen soveltamisalaan silloinkaan, kun urheilijoille suoritetaan vastiketta.

Koska RS 39 artiklaa sovelletaan ainoastaan työntekijöihin, vapaan liikkuvuuden periaatteen soveltamisalaan kuuluvat vain ne urheilijat, jotka harjoittavat taloudelliseksi toiminnaksi luokiteltavaa urheilemista yhteisöjen tuomioistuimen ratkaisukäytännössä määritellyllä tavalla työsuhteessa. Tapauksissa Levin v. Staatssecretaris van Justitie[viii] ja Lawrie Blum v. Land Baden-Württemberg annetujen ratkaisujen perusteella henkilö on työsuhteessa, kun hän tekee vastiketta vastaan todellista ja aitoa työtä toiselle henkilölle tämän johdon ja valvonnan alaisena.

Edellä mainitun todellisen ja aidon työn kriteeri määrittää työsuhteen alarajan ja rajaa työntekijöiden vapaan liikkuvuuden periaatteen soveltamisalan ulkopuolelle toisarvoisen ja epäolennaisen työn eli ne tapaukset, joissa työsuhdetta voidaan tehdyn työn määrän ja siitä suoritetun vastikkeen sekä näiden keskinäisen suhteen perusteella arvioituna pitää näennäisenä.

Pääsarjatason joukkueurheilijoiden keskimääräinen viikoittainen urheilemiseen käyttämä aika on Suomessa vaihdellut 24 ja 32 tunnin välillä.[ix] Koska pelaajien työtehtäviin kuuluu pelaamisen ja harjoittelemisen ohella usein myös urheiluseuran tai sen sponsorien markkinointiin ja edustamiseen liittyviä velvoitteita, heidän kokonaistyöaikansa muodostuu jonkin verran edellä mainittua suuremmaksi.[x] Kun yhteisöjen tuomioistuin on katsonut, että myös osa-aikatyö voi kuulua RS 39 artiklan soveltamisalaan ja pitänyt todellisena ja aitona työnä mm. opettajaharjoittelijan tekemää 11 viikkotuntia, on selvää että urheileminen huipputasolla täyttää pääsääntöisesti todellisen ja aidon työn kriteerin työn määrän osalta.[xi]

Myöskään vastikkeen osalta todellisen ja aidon työn rajaa ei ole asetettu korkealle. Tuomioistuin on pitänyt työtä todellisena ja aitona silloinkin, kun suoritettu vastike on ollut alempi kuin mitä jäsenvaltiossa on pidetty itsensä elättämiseen tarvittavien tulojen vähimmäismääränä.[xii] Koska vastikkeen tulee kuitenkin muodostaa todellinen korvaus tehdystä työstä,[xiii] pelkästään se, että urheilijalle ylipäätään suoritetaan tai todennäköisesti tullaan säännöllisesti suorittamaan urheilemisesta aiheutuvat kulut ylittävää korvausta, ei vielä voine tarkoittaa, että urheilemista on pidettävä todellisena ja aitona työnä. Näin ollen pelaajalle aiheutuneet kustannukset minimaalisesti – esimerkiksi yhdellä rahayksiköllä – ylittävä korvaus ei vielä johtaisi tämän katsomiseen todellista ja aitoa työtä tekeväksi ammattilaisurheilijaksi,[xiv] koska tällaista vastiketta ei voida pitää todellisena korvauksena tapauksessa, jossa urheileminen sen määrän perusteella arvioituna on todellista ja aitoa toimintaa. Pääsarjatason joukkueurheilijoiden osalta ei yleensä ole epäilystä, muodostaako heille suoritettu vastike todellisen korvauksen tehdystä työstä, kun vastike ylittää usein selvästikin keskimääräisen palkansaajan ansiotason.[xv]

Edellä sanotun perusteella ainakin kansallisen pääsarjatason joukkueurheilijoita voidaan usein pitää todellista ja aitoa taloudellista toimintaa harjoittavina työsuhteen alarajan täyttävinä työntekijöinä. Koska urheilijoiden asema kuitenkin saattaa vaihdella suurestikin esimerkiksi lajista, sarjatasosta ja maasta riippuen, mitään poikkeuksetonta sääntöä ei ole mahdollista esittää.

Työsuhteen alarajan määrittämisen lisäksi RS 39 artiklan soveltamisalaa ratkaistaessa joudutaan ottamaan kantaa työsuhteen ylärajaan eli siihen, onko joukkueurheilija 39 artiklan soveltamisalaan kuuluva työntekijä vai perustamissopimuksen 43 tai 49 artiklan tarkoittama itsenäinen ammatinharjoittaja tai palvelujen tarjoaja.

Työntekijät erottuvat muista edellä mainituista ryhmistä erityisesti siinä, etteivät he saa itselleen työnsä välitöntä tulosta eivätkä toisaalta myöskään kanna toiminnan taloudellista riskiä. Tämän lisäksi ja tähän liittyen työntekijät erottuvat itsenäisistä ammatinharjoittajista työn epäitsenäisen luonteen perusteella, mitä arvioitaessa tulee kiinnittää huomiota mm. henkilön vapauteen valita työtehtävänsä ja työaikansa, velvollisuuteen noudattaa työn tarjoajan antamia työn suorittamista koskevia ohjeita ja työpaikalla noudatettavia sääntöjä[xvi] sekä työntekijän mahdollisuuteen ottaa itselleen apulaisia[xvii].

Yhteisön tuomioistuimen mukaan henkilö voidaan katsoa sitä todennäköisemmin itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi mitä suuremmassa määrin hän ottaa osaa toiminnan taloudelliseen riskiin, minkä lisäksi työntekijän palkanmääräytymisperustetta on pidetty merkityksellisenä seikkana työsuhteen ylärajaa määritettäessä.[xviii] Palkan laskemista kollektiivisella perusteella, esimerkiksi työn tuloksen mukaan, on pidetty indisiona henkilön itsenäisestä asemasta, kun taas palkan määräytymisen individuaalisella perusteella, esimerkiksi työhön käytetyn ajan mukaisesti, on katsottu osoittavan epäitsenäistä asemaa. Joukkueurheilijat eivät yleensä ole ainakaan pääomistajina edustamissaan seuroissa ja heille suoritettava vastike muodostuu useimmissa tapauksissa individuaali- ja kollektiiviperusteisten palkkaustapojen yhdistelmästä siten, että osa vastikkeesta määräytyy työhön käytetyn ajan perusteella ja osa joukkueen suorituksiin perustuvana bonuksena. Koska vähäinen omistus urheiluseurasta ei voi vielä johtaa pelaajan katsomiseen itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi ja koska pelkkä vastikkeen suorittaminen voitto-osuutena tai sen laskeminen kollektiivisesti ei sulje pois työntekijäasemaa,[xix] joukkueurheilijoiden voidaan näiltä osin katsoa pääsääntöisesti harjoittavan urheilemista työsuhteessa.

Joukkueurheilijoilla ei yleensä ole mahdollisuutta valita vapaasti työtehtäviään ja työaikojaan ja heidän edellytetään noudattavan seuran valmennusjohdon määräämää pelitaktiikkaa ja yksityiskohtaisiakin pelaamista koskevia määräyksiä myös itse urheilusuorituksen osalta.[xx] Tästä on pelaajasopimuksessa yleensä nimenomainen määräys, jonka mukaan urheilija sitoutuu harjoittelemaan ja pelaamaan valmennusjohdon antamien määräysten mukaisesti hänelle osoitetussa joukkueessa.[xxi] Koska pelaajasopimukseen perustuvat velvoitteet pelata ja harjoitella sekä osallistua urheiluseuran ja sen sponsorien markkinointiin ovat luonteeltaan henkilökohtaisia[xxii] eikä pelaajan korvaaminen toisella seuran ulkopuolisella henkilöllä ole virallisissa otteluissa edes mahdollista, pelaaja ei voi ainakaan ilman seurajohdon nimenomaista suostumusta panna toista sijaansa tai käyttää työsuorituksessaan valitsemiaan apulaisia[xxiii] ja pelaaja on tässäkin suhteessa alisteisessa asemassa urheiluseuraan nähden.

Edellä sanotun perusteella joukkueurheilijoiden tekemän työn voidaan lähes poikkeuksetta katsoa olevan työsuhteelle tunnusomaisella tavalla epäitsenäistä ja heitä voidaan näin ollen pitää perustellusti RS 39 artiklan tarkoittamina työntekijöinä.[xxiv] Toisinaan on kuitenkin esitetty väitteitä, joiden mukaisesti huipputason joukkueurheilijat olisivat ennemminkin itsenäisiä ammatinharjoittajia kuin työntekijöitä johtuen heille suoritettavan vastikkeen suuresta määrästä, pelisuoritusta koskevasta itsenäisestä asemasta sekä siitä, että pelaajat työllistävät muita henkilöitä kuten managereja ja tarjoavat urheiluseuralle palveluksia vastiketta vastaan[xxv]. Koska työsuorituksesta maksettavalle vastikkeelle ei ole yhteisöjen tuomioistuimen ratkaisukäytännössä asetettu ylärajaa ja koska pelaajat ovat edellä todetulla tavalla myös varsinaisen urheilusuorituksen osalta seurajohdon määräysvallan alaisia, heidän voidaan kuitenkin perustellusti sanoa harjoittavan ammattiaan työsuhteessa. Siitä, että pelaajat palkkaavat ”agentteja, neuvottelijoita ja työvoimaa kotiinsa”,[xxvi] ei tietenkään voi seurata heidän katsomisensa itsenäisiksi ammatinharjoittajiksi, koska pelaajat ovat tästä huolimatta selvästi alisteisessa asemassa urheiluseuroihin nähden. Pelaaja-agenttien ja vastaavien palkkaamista ei voida edes pitää indisiona pelaajan itsenäisestä asemasta, koska nämä eivät ole pelaajan varsinaisessa työsuorituksessa käytettäviä avustajia.

2         EDUSTUSOIKEUDEN MYÖNTÄMINEN

Edustusoikeudella tarkoitetaan pelaajan oikeutta edustaa tiettyä urheiluseuraa lajin virallisissa otteluissa. Tätä koskevien sääntöjen perusteella kenellä tahansa ei ole oikeutta osallistua urheilujärjestöjen järjestämiin kilpailutapahtumiin, vaan osallistumisoikeus on varattu ainoastaan asianomaisten urheilujärjestöjen säännöissä määritellyt edellytykset täyttäville (edustuskelpoisille) henkilöille.[xxvii]

Lajiliitoilla on kilpailutapahtumien järjestäjinä lähtökohtaisesti oikeus päättää siitä, kenellä ja millä ehdoilla on oikeus osallistua kilpailuihin.[xxviii] Liittojen säännöissä edustuskelpoisuuden edellytykseksi on saatettu asettaan esimerkiksi urheiluseuran tai järjestävän liiton jäsenyys, tietyn valtion kansalaisuus, ikä, sukupuoli tai erityisen kilpailijalisenssin lunastaminen.[xxix] Pelaaja, joka ei täytä edustuskelpoisuudelle asetettuja edellytyksiä, ei voi osallistua liiton järjestämiin virallisiin kilpailutapahtumiin. Tällaisen edustuskelvottoman urheilijan peluuttaminen virallisessa ottelussa tai jopa pelkkä kokoonpanoon nimeäminen aiheuttaa seuralle yleensä haitallisia seuraamuksia, joista tavallisin lienee joukkueen tuomitseminen hävinneeksi. Koska urheiluseurat eivät edellä mainittujen seuraamusten takia voi käyttää edustusoikeutta vailla olevia pelaajia virallisissa otteluissa, ne eivät myöskään palkkaa tällaisia pelaajia. Tästä syystä edustusoikeusjärjestelmällä on ratkaiseva merkitys ammattilaispelaajien ammatinharjoittamisen edellytysten kannalta silloinkin, kun he eivät ole henkilökohtaisesti sidottuja lajiliittojen kilpailusääntöihin.

Silloin, kun urheileminen on työsuhteessa harjoitettua taloudellista toimintaa, lajiliitot eivät voi määrätä täysin vapaasti, kenellä on oikeus osallistua niiden järjestämiin kilpailutapahtumiin. Tällaisessa tapauksessa tulee ottaa huomioon RS 39 artiklan asettamat vaatimukset ja erityisesti 39(2) artiklan kansalaisuuteen perustuvan syrjinnän kielto, joka kieltää toisten jäsenvaltioiden kansalaisten asettamisen kansalaisuuden perusteella jäsenvaltion omia kansalaisia huonompaan asemaan työhönoton ja työsuhteen ehtojen suhteen. Koska RS 39 artiklan on katsottu velvoittavan myös yksityisiä ja koska yhteisön oikeudella on etusija sen kanssa ristiriitaisiin urheilujärjestöjen sääntöihin nähden,[xxx] syrjiviä urheilujärjestöjen sääntömääräyksiä ei voida soveltaa, jos niillä on vaikutusta työhönoton tai työsuhteen ehtojen kannalta.

Tapauksessa Donà v. Mantero yhteisöjen tuomioistuimelta pyydettiin ennakkoratkaisua urheilijoiden edustusoikeuden rajoittamisesta kansalaisuuden perusteella. Tapauksessa oli kysymys siitä, oliko Italian jalkapalloliiton sääntö, jonka mukaan ainoastaan liittoon kuuluvat pelaajat saivat osallistua sen järjestämiin otteluihin ammattilaisina tai puoliammattilaisina, kun liiton jäseniksi puolestaan hyväksyttiin yleensä vain italialaisia pelaajia, ristiriidassa RS 7 (nyk. 12) ja 48 (nyk. 39) tai 59 (nyk. 49) artiklan kanssa. Antamassaan ratkaisussa tuomioistuin katsoi, että mainittu sääntömääräys oli RS 48(2) artiklan vastainen siitä huolimatta, ettei se sinänsä estänyt seuroja palkkaamasta pelaajia muista jäsenvaltioista, vaan ainoastaan esti seuroja peluuttamasta näitä pelaajia Italian jalkapalloliiton järjestämissä virallisissa otteluissa. Koska ammattilaisjalkapalloilijoiden pääasiallinen tehtävä on osallistua urheiluseuran edustajina lajin virallisiin otteluihin, käsiteltävänä olleen kaltainen kansalaisuusmääräys asettaa muiden jäsenvaltioiden kansalaiset välittömästi kansalaisuuden perusteella jäsenvaltion omia kansalaisia huonompaan asemaan työn tekemisen suhteen ja johtaa tosiasiassa siihen, etteivät seurat palkkaa itselleen ulkomaisia pelaajia.[xxxi] Kyse oli näin ollen kansalaisuuteen perustuvasta syrjinnästä työhönotossa. Koska syrjintäkielto ei kuitenkaan koske pelkästään yhdenmukaista kohtelua työhönotossa, vaan myös yhdenvertaisuutta palkkatyössä toimimisessa ja työsopimusten toimeenpanossa, mainitun kaltainen kansalaisuusmääräys olisi RS 39 artiklan vastainen vaikka se ei tosiasiallisesti rajoittaisikaan muiden jäsenvaltioiden kansalaisten mahdollisuutta tulla palkatuksi, vaan ainoastaan näiden oikeutta osallistua otteluihin.[xxxii]

Edustuskelpoisuuden saamisen edellytyksenä voi olla myös kilpailijalisenssin myöntäminen. Kilpailijalisenssi on oikeudelliselta luonteeltaan lajiliiton ja urheilijan välinen vakiomuotoinen sopimus, jossa urheilija sitoutuu noudattamaan liiton sääntöjä ja liitto puolestaan myöntää urheilijalle osallistumisoikeuden sen järjestämiin virallisiin kilpailuihin.[xxxiii] Koska pelaaja ei voi osallistua otteluihin ilman kilpailijalisenssiä, lisenssin myöntävän liiton sääntöihin tai lisenssiehtoihin sisältyvä määräys, jonka mukaisesti lisenssi voidaan myöntää vain asianomaisen valtion kansalaisille, on suoraan rinnastettavissa edellä käsiteltyyn kansalaisuusmäärykseen. Koska tällainen määräys asettaa muiden jäsenvaltioiden kansalaiset työhönoton ja työn tekemisen suhteen jäsenvaltion omia kansalaisia huonompaan asemaan ja koska syrjivät kollektiivisen tai yksilöä koskevan sopimuksen ehdot ja muut työehtojen sääntelyä koskevat määräykset ovat neuvoston asetuksen N:o 1612/68 7(4) artiklan perusteella mitättömiä, sellaista ei voida soveltaa muiden jäsenvaltioiden kansalaisiin nähden.

Edellä sanotun perusteella tietyn valtion kansalaisuuden asettaminen edustuskelpoisuuden saamisen edellytykseksi joko välittömästi tai välillisesti siten, ettei muiden jäsenvaltioiden kansalaisilla ole lainkaan oikeutta osallistua otteluihin tai siten, että näiden osallistumisoikeus riippuu joidenkin edellytysten täyttämisestä, jotka kohdistuvat yksinomaan tai pääasiassa näihin, on selkeästi määriteltävissä RS 39(2) ja asetuksen 1612/68 1—3 artiklojen vastaiseksi, koska se rajoittaa urheilijoiden mahdollisuuksia ottaa vastaan työtä sekä tehdä ja toimeenpanna työsopimuksia toisessa jäsenvaltiossa. Poikkeuksen tähän muodostaa maajoukkueiden kokoonpanojen muodostaminen. Tämän yhteisön oikeuden soveltamisalaa koskevan poikkeuksen johdosta urheilujärjestöjen sääntömääräykset, joilla oikeus päästä maajoukkueeseen on varattu vain kunkin valtion omille kansalaisille, eivät ole RS 39 artiklan vastaisia vaikka urheilijan ja lajiliiton välinen oikeussuhde täyttäisikin edellä määritellyn työsuhteen tunnusmerkistön.

Koska RS 39(2) artiklan yhdenvertaisuuden periaatetta sovelletaan lähtökohtaisesti vain EU:n jäsenvaltioiden ja ETA-valtioiden kansalaisiin, kolmansien valtioiden kansalaisia koskevat edustuskelpoisuuden rajoitukset eivät ole RS 39 artiklan vastaisia ja urheilujärjestöjen säännöissä on edelleen sallittua rajoittaa tällaisten henkilöiden oikeutta osallistua kilpailutapahtumiin. Poikkeuksen muodostavat sellaisten kolmansien valtioiden kansalaiset, joilla on oikeus yhdenvertaiseen kohteluun työhönotossa tai työsuhteessa jonkin EU:n ulkosopimuksen perusteella.[xxxiv]

3         ULKOMAALAISKIINTIÖT

 

Joukkueurheilijoiden oikeutta osallistua sarjaotteluihin on joissakin lajeissa rajoitettu kilpailuja järjestävien kansallisten tai kansainvälisten lajiliittojen säännöillä tai lajiliiton alaisen kilpailutoiminnan järjestämisestä vastaavan liigan sarjamääräyksillä asettamalla ns. ulkomaalaiskiintiö eli rajaamalla urheiluseurojen oikeus käyttää ulkomaisia pelaajia tiettyyn säännöissä määrättyyn enimmäismäärään. Kiintiöiden tavoitteena on useimmiten kansallisen pelin tason suojeleminen ja ne voivat koskea ulkomaalaisia pelaajia yleensä, tiettyjen maiden kansalaisia sekä tämän sijasta tai ohella pelaajia, jotka eivät ole asuneet kyseisessä valtiossa vähintään tiettyä aikaa.[xxxv] Koska urheiluseurat ovat lajiliittojen jäseninä velvollisia noudattamaan liiton kilpailusääntöjä, säännöissä määrätyt kansallisuuskiintiöt johtavat käytännössä siihen, etteivät seurat juurikaan palkkaa enempää ulkomaalaisia kuin mitä ne voivat käyttää otteluissa.[xxxvi]

Yhteisöjen tuomioistuin otti kansalaisuuskiintiöihin kantaa tapauksessa Bosman. Antamassaan tuomiossa se totesi, että mainitun kaltaiset kansalaisuusmääräykset siitä huolimatta, etteivät ne suoranaisesti koske pelaajien työhön ottamista, rajoittavat tosiasiallisesti pelaajien mahdollisuutta työnsaantiin, koska ammattipelaajan toiminnan olennainen tarkoitus on osallistua virallisiin otteluihin. Koska perustamissopimuksen 48(2) (nyk. 39(2)) artikla kieltää kaiken kansalaisuuteen perustuvan syrjinnän työhönotossa ja työsuhteen ehdoissa ja koska asetuksen N:o 1612/68 4 artiklassa säädetyn kiellon soveltaa muiden jäsenvaltioiden kansalaisiin näiden työhönottoa lukumääräisesti tai suhteellisesti rajoittavia lakeja, asetuksia ja hallinnollisia määräyksiä katsottiin velvoittavan myös yksityisiä oikeussubjekteja, tuomioistuin totesi, että urheiluliittojen määräykset joilla jalkapalloseurojen oikeus käyttää muiden jäsenvaltioiden kansalaisuuden omaavia pelaajia rajataan tiettyyn enimmäismäärään, on ristiriidassa perustamissopimuksen 48 (nyk. 39) artiklan kanssa.

Bosman –tuomion antamisen jälkeen urheilujärjestöt eivät ole enää voineet pitää yllä unionin jäsenvaltioiden kansalaisia koskevia ulkomaalaiskiintiöitä ja urheiluseuroilla onkin nykyisin oikeus käyttää otteluissa rajoittamatonta määrää toisen jäsenvaltion kansalaisuuden omaavia pelaajia.[xxxvii] Koska kolmansien valtioiden kansalaiset eivät ETA-valtioiden kansalaisia lukuun ottamatta lähtökohtaisesti kuulu RS 39 artiklan soveltamisalaan, tuomioistuimen antaman ratkaisun vaikutukset eivät koske näitä, eivätkä ulkomaalaiskiintiöt ole heidän osaltaan perustamissopimuksen 39 artiklan vastaisia.[xxxviii] Kolmansien valtioiden kansalaisia koskevien ulkomaalaiskiintiöiden säilyttäminen on johtanut siihen, että urheiluseurat ovat tietyissä tapauksissa pyrkineet salaamaan palkkaamansa pelaajan kansalaisuuden, jotta ne voisivat käyttää otteluissa sääntöjen sallimaa enimmäismäärää useampia ulkomaalaisvahvistuksia.[xxxix]

Siitä huolimatta, etteivät kolmansien valtioiden kansalaisia koskevat kansalaisuuskiintiöt ole RS 39 artiklan vastaisia, on huomattava, että ETA-maiden lisäksi myös tiettyjen muiden kolmansien valtioiden kansalaisia koskevat kansalaisuuskiintiöt voivat olla EU:n ulkosopimusten perusteella kiellettyjä. Näin on niiden kolmansien valtioiden kansalainen osalta, jotka työskentelevät laillisesti jonkin EU:n jäsenvaltioon sijoittautuneen urheiluseuran palveluksessa ja joilla on jonkin unionin tekemän erillissopimuksen perusteella oikeus yhdenvertaiseen kohteluun työhönotossa tai työsuhteessa.[xl]

4         SIIRTOKORVAUKSET

Pelaajan edustuskelpoisuus alkaa siinä seurassa, jossa hän pelaa ensimmäisen virallisen ottelunsa. Tämän jälkeen hän voi edustaa ainoastaan sitä seuraa, jossa hänellä on edustusoikeus. Koska pelaajien siirtyminen seurasta toiseen ei ole vapaata, vaan sen tulee tapahtua liittojen säännöissä määrätyllä tavalla, kansallisten ja kansainvälisten lajiliittojen edustusoikeuden siirtymisen edellytyksistä ja siirtomenettelystä määräävät säännöt ovat seuraa vaihtavan urheilijan kannalta hyvin merkityksellisiä. Keskeisessä asemassa ovat etenkin seurasiirron yhteydessä perittäviä siirtomaksuja ja siirtomääräaikoja koskevat sääntömääräykset, koska ne vaikuttavat välittömästi pelaajan mahdollisuuksiin siirtyä pelaamaan toiseen seuraan.

Bosman –tapauksessa yhteisöjen tuomioistuimelta pyydettiin ennakkoratkaisua kansalaisuuskiintiöiden lisäksi jalkapallossa voimassa olleesta siirtokorvausjärjestelmästä. Antamassaan ratkaisussa tuomioistuin totesi siirtokorvausjärjestelmän estävän pelaajia lähtemästä työsopimuksen päätyttyä entisestä seurastaan sekä tekevän seuran vaihtamisen vähemmän houkuttelevaksi siitä huolimatta, ettei korvauksen maksaminen ollut edellytys pelaajan oikeudelle pelata uudessa seurassa. Kyse ei kuitenkaan ollut RS 48(2) (nyk. 39(2)) artiklan kieltämästä kansalaisuuteen perustuvasta syrjinnästä, koska määräyksiä olisi voitu soveltaa myös saman valtion eri liittojen välisiin seurasiirtoihin ja koska ne olivat samanlaisia kuin samaan kansalliseen liittoon kuuluvien seurojen välisiä pelaajasiirtoja koskevat määräykset, eivätkä ne näin ollen asettaneet muiden jäsenvaltioiden kansalaisia työhönoton tai työsuhteen ehtojen suhteen jäsenvaltion omia kansalaisia huonompaan asemaan. Koska työntekijöiden vapaan liikkuvuuden periaatteen vastaisena on varsinaisen syrjinnän lisäksi pidetty myös kaikkia muita toimenpiteitä, joilla voi olla epäsuotuisa vaikutus jäsenvaltioiden kansalaisiin, kun nämä haluavat harjoittaa toisen jäsenvaltion alueella taloudellista toimintaa,[xli] tuomioistuin piti siirtokorvauksia lähtökohtaisesti RS 48 (nyk. 39) artiklan vastaisena vapaan liikkuvuuden rajoituksena.

Edellä mainitun kaltaiset syrjimättömät vapaan liikkuvuuden rajoitukset eivät ole poikkeuksetta kiellettyjä. Tapauksessa, jossa rajoittavilla toimenpiteillä pyritään perustamissopimuksen mukaiseen sallittuun tavoitteeseen ja jossa niitä voidaan pitää perusteltuina yleistä etua koskevista pakottavista syistä, työntekijöiden vapaan liikkuvuuden rajoittamista on pidetty sallittuna. Tällöinkin toimenpiteiden tulee lisäksi olla suhteellisuusperiaatteen mukaisia eli tavoitteen saavuttamisen kannalta välttämättömiä ja tehokkaita eivätkä ne saa rajoittaa työntekijöiden oikeuksia enempää kuin tavoitteen saavuttamiseksi on välttämätöntä.

Tuomioistuin piti siirtokorvausjärjestelmän tavoitteita; urheiluseurojen välisen kilpailullisen ja taloudellisen tasapainon sekä uusien kykyjen etsimisen ja kouluttamisen tukemista perustamissopimuksen mukaisina hyväksyttävinä päämäärinä. Koska siirtokorvaukset tuomioistuimen mukaan tasoittavat ainoastaan seurojen välisiä taloudellisia eroja, koska niiden suuruus ei määräytynyt pelaajan koulutuskustannusten mukaisesti ja koska edellä mainitut tavoitteet voitiin saavuttaa yhtä tehokkaasti keinoilla, joilla ei rajoiteta vapaata liikkuvuutta, se ei kuitenkaan pitänyt siirtokorvauksia suhteellisuusperiaatteen sallimana keinona edellä mainittujen päämäärien saavuttamiseksi.

Yhteisöjen tuomioistuimen tapauksessa Bosman antaman tuomion johdosta urheilujärjestöt ovat joutuneet muuttamaan siirtokorvauksia koskevia sääntöjään eivätkä seurat enää voi vaatia siirtokorvauksia sellaisista vailla voimassa olevaa pelaajasopimusta olevista jäsenvaltioiden ja tiettyjen kolmansien valtioiden kansalaisista, jotka siirtyvät tuomion antamisen jälkeen urheiluseurasta toiseen jäsenvaltioiden välillä. Tämä ei kuitenkaan ole johtanut siirtokorvausjärjestelmän poistumiseen kokonaisuudessaan. Tuomio koskee ensinnäkin ainoastaan sellaisia pelaajia, joilla ei ole voimassa olevaa pelaajasopimusta minkään seuran kanssa.[xlii]Koska urheiluseurat ja asianomainen pelaaja voivat edelleen vapaasti sopia keskenään pelaajan siirtymisestä kesken sopimuskauden toiseen seuraan uuden seuran (tai pelaajan) maksamaa sopimusrikkomukseen perustuvaa vahingonkorvausta tai pelaajasopimuksesta maksettavaa kauppahintaa vastaan, sopimuksenalaisista pelaajista voidaan käytännössä edelleen saada siirtokorvausta.[xliii] Tämä on johtanut siihen, että seurat pyrkivät tekemään pitkiä pelaajasopimuksia kunkin hetkisten huippupelaajien ja tulevaisuuden lupausten kanssa,[xliv] koska niillä on mahdollisuus saada taloudellista voittoa pelaajan sopimuskauden aikana mahdollisesti tapahtuvan arvonnousun myötä.[xlv] Pelaajien kannalta sopimuskausien pidentyminen merkitsee palkkatason alentumista, koska pelaajan pelikykyyn ja –tasoon liittyvistä riskeistä johtuen seurat eivät tarjoa pelaajalle palkkana hänen koko tulonhankkimiskykynsä mukaista määrää.[xlvi]

Tapauksessa Bosman annettu tuomio perustuu RS 48 (nyk. 39) artiklaan, josta johtuu oikeuksia lähtökohtaisesti ainoastaan unionin jäsenvaltioiden kansalaisille. Tuomion vaikutukset eivät näin ollen ulotu myöskään sellaisiin pelaajiin, jotka ovat EU:n tai ETA:n ulkopuolisen valtion kansalaisia ellei jostakin EU:n ulkosopimuksesta muuta johdu.[xlvii] Pollet on todennut, etteivät EU:n ulkosopimukset pääsääntöisesti estä siirtokorvausten perimistä näiden sopimusten osapuolina olevien kolmansien valtioiden kansalaisten osalta. Hän perustelee kantaansa sillä, että kyseisillä ulkosopimuksilla on EU:n ja Turkin välistä assosiaatiosopimusta lukuun ottamatta turvattu kolmansien valtioiden kansalaisille ainoastaan oikeus yhdenvertaiseen kohteluun työstä suoritettavan palkan ja muiden työsuhteen ehtojen suhteen ilman, että työhönotosta on mainittu mitään, jolloin siirtomaksujen perimistä ei voida pitää näiden sopimusten kieltämänä syrjintänä.[xlviii] Siinä tapauksessa, että siirtomaksuja peritään vain kolmansien valtioiden kansalaisista ja että siirtomaksut todella vaikuttavat pelaajien palkkoja alentavasti,[xlix] tätä päätelmää on kuitenkin pidettävä virheellisenä, koska kyseiset kolmansien valtioiden kansalaisuuden omaavat pelaajat joutuvat työsuhteen ehtojen, erityisesti palkan osalta unionin jäsenvaltioiden kansalaisia huonompaan asemaan. Siirtomaksujen säilyttäminen kolmansien valtioiden kansalaisten osalta voi näin ollen olla unionin ulkosopimusten vastaista kansalaisuuteen perustuvaa syrjintää vaikka sopimuksella ei olisi turvattu työntekijöiden oikeutta työn saamiseen. Koska siirtokorvausten periminen kolmansien valtioiden kansalaisten pelaajasiirtojen yhteydessä muodostaa kielletyn kartellin, ne ovat joka tapauksessa kiellettyjä yhteisön kilpailulainsäädännön perusteella.[l]

Koska EU:n oikeusjärjestyksen tavoitteena on poistaa tuotannontekijöiden vapaan liikkuvuuden esteet jäsenvaltioiden väliltä, perustamissopimuksen työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevia säännöksiä ei sovelleta puhtaasti jäsenvaltioiden sisäisiin asioihin, joilla ei ole vaikutusta yhteismarkkinoihin.[li] Tästä syystä Bosman –tuomion välittömät vaikutukset eivät koske jäsenvaltioiden sisäisiä pelaajasiirtoja eivätkä kansalliset siirtokorvausjärjestelmät ole perustamissopimuksen 39 artiklan vastaisia edes silloin, kun ne koskevat jäsenvaltion omien kansalaisten ohella muiden jäsenvaltioiden kansalaisia.[lii] Kansallisten siirtomaksujen säilyttäminen yhdessä kansalaisuuskiintiöiden ja jäsenvaltioiden välisten siirtokorvausten poistamisen kanssa johtaa jäsenvaltioiden välisten pelaajasiirtojen määrän lisääntymiseen, koska pelaajan palkkaaminen toisesta jäsenvaltiosta tulee urheiluseuran kannalta vastaavantasoisen pelaajan omasta jäsenvaltiosta hankkimista edullisemmaksi[liii] ja koska kansallisia siirtokorvauksia saatetaan pyrkiä kiertämään kierrättämällä pelaajia seurasta toiseen toisten jäsenvaltioiden kautta.[liv] Koska tällainen jäsenvaltioiden välisen pelaajaliikenteen lisääntyminen vääristää urheiluseurojen kilpailua pelaajista, myös kansalliset siirtokorvausjärjestelmät ovat yhteisön oikeuden vastaisina kiellettyjä vaikkakaan eivät RS 39 artiklan perusteella.[lv]

RS 39 artiklan soveltamisalaan kuuluu ainoastaan työsuhteessa harjoitettu ammattimainen tai puoliammattimainen urheilu, mistä johtuen yhteisöjen tuomioistuimen tapauksessa Bosman antama ratkaisu koski ainoastaan ammattilais- ja puoliammattilaispelaajien seurasiirtojen yhteydessä perittäviä siirtokorvauksia. Tuomiolla ei ole välitöntä vaikutusta harrasteurheiluun eivätkä amatööripelaajista perittävät siirtokorvaukset muodosta RS 39 artiklan vastaista vapaan liikkuvuuden rajoitusta[lvi] silloin, kun pelaajat siirrosta huolimatta säilyttävät amatööristatuksensa. Tuomiossa ei sen sijaan otettu lainkaan kantaa siihen, onko siirtokorvauksen periminen RS 39 artiklan vastainen toimenpide myös sellaisessa rajatapauksessa, jossa amatööripelaaja, joka ei vielä ole aloittanut todellista ja aitoa työtä, siirtyy toiseen jäsenvaltioon ammattilaiseksi tarkoituksenaan ryhtyä tekemään 39 artiklan soveltamisalaan kuuluvaa työtä.[lvii] Yhteisöjen tuomioistuimen muissa tapauksissa antamien ratkaisujen perusteella voidaan päätellä, että siirtokorvauksen periminen olisi tällaisissakin tapauksissa lähtökohtaisesti RS 39 artiklan vastaista, koska työntekijän käsitettä on tulkittava laajasti ja koska myös sellaisilla henkilöillä, jotka eivät ole vielä aloittaneet työtä, on katsottu olleen periaatteessa rajoittamaton oikeus siirtyä työskentelemään toiseen jäsenvaltioon.[lviii]

Vaikka amatööriurheilu ei kuulu unionin toimivallan piiriin ja vaikka Bosman –tuomio tästä johtuen koski muodollisesti vain ammattilaisurheilua, sen tosiasialliset vaikutukset kohdistuvat huipputason ammattilaisseurojen sijasta ennen kaikkea kasvatustyötä tekeviin ammattilais- ja amatööriseuroihin,[lix] joiden osalta siirtokorvausjärjestelmän poistaminen on merkinnyt yhden tulonlähteen menettämistä.[lx] Tällä on ollut erittäin suuri merkitys näiden seurojen taloudellisten toimintaedellytysten kannalta, koska siirtokorvaukset ovat saattaneet muodostaa merkittävän osan niiden tuloista mahdollistaen tietyissä tapauksissa jopa muutoin tappiollisen toiminnan kokonaistuloksen muodostumisen positiiviseksi.[lxi] Siirtokorvausjärjestelmän purkaminen saattaa näin ollen lisätä rikkaiden ja köyhien seurojen varallisuuseroja ja näkyä lisäksi urheilullisten tasoerojen sekä pelaajien palkkaerojen kasvuna ellei tilalle kehitetä korvaavaa tulontasausjärjestelmää.[lxii]

Julkisasiamies Lenz totesi tapauksessa Bosman antamassaan ratkaisuehdotuksessa, ettei siirtokorvausten periminen ole välttämättä kaikissa tapauksissa RS 39 artiklan vastaista. Esimerkkinä tapauksesta, jossa se voisi olla sallittua, Lenz mainitsee siirtokorvauksen perimisen amatööripelaajan ammattilaiseksi siirtymisen yhteydessä. Siirtokorvauksen periminen voisi Lenzin mukaan olla hyväksyttävissä tällaisessakin tapauksessa vain sillä edellytyksellä, ettei vaadittava korvaus ole entiselle seuralle pelaajan kouluttamisesta aiheutuneita kustannuksia suurempi ja että siirtokorvaus on mahdollista saada vain pelaajan siirtyessä ensimmäistä kertaa ammattilaiseksi.

Bosman –tuomion jälkeen FIFA ja UEFA ryhtyivät yhteistyössä komission kanssa valmistelemaan kasvattajakorvaussäännöstöä, jonka perusteella urheiluseurat voisivat saada pelaajan seurasiirron yhteydessä korvausta kasvatustyön aiheuttamista kustannuksista. Neuvottelujen tuloksena syntyneen säännöstön nimenomaisena tavoitteena on turvata seuroille riittävät taloudelliset ja urheilulliset resurssit käytettäväksi uusien kykyjen etsimiseen sekä näiden kouluttamiseen.[lxiii] Sen mukaisesti pelaajat ovat pelaajasopimuksen päätyttyä lähtökohtaisesti vapaita siirtymään maailmanlaajuisesti seurasta toiseen kuitenkin siten, että pelaajan kasvatustyöhön osallistuneilla seuroilla on oikeus korvaukseen pelaajan 12 ja 21 ikävuosien välisenä aikana tapahtuneesta kouluttamisesta.[lxiv] Korvausta on pääsääntöisesti maksettava alle 23–vuotiaan urheilijan tehdessä ensimmäisen ammattilaissopimuksensa sekä tämän jälkeen jokaisen pelaajasopimuksen päätyttyä tai kesken sopimuskauden tapahtuvan seurasiirron yhteydessä siihen saakka kunnes kyseisen pelaajan kasvatustyö on päättynyt tai hän on täyttänyt 23 vuotta.[lxv]

Niiltä osin kuin kasvattajakorvaukset rajoittavat vailla voimassa olevaa pelaajasopimusta olevien alle 23–vuotiaiden ammattipelaajien oikeutta siirtyä Euroopan unionin jäsenvaltiosta toiseen, ne muodostavat lähtökohtaisesti siirtokorvausjärjestelmään rinnastettavan rajoittamiskiellon vastaisen esteen vapaalle liikkuvuudelle. Vaikka tätä koskevat säännöt onkin valmisteltu yhteistyössä komission kanssa, se ei vielä tarkoita, että ne olisivat hyväksyttäviä, koska komissiolla ei ole yhteisöjen tuomioistuimen tapaan oikeutta tulkita perustamissopimusta sitovalla tavalla, antaa takeita toiminnan perustamissopimuksenmukaisuudesta ilman sitä koskevaa toimivaltaa tai hyväksyä perustamissopimuksen vastaista toimintaa.[lxvi]

Tapauksessa Bosman antamassaan tuomiossa yhteisöjen tuomioistuin piti urheilujärjestöjen kasvatustyön tukemista perustamissopimuksen mukaisena hyväksyttävänä päämääränä. Koska kasvattajakorvausten tavoitteena on tämän yhteisöjen tuomioistuimen nimenomaisesti tunnustaman tavoitteen saavuttaminen, niitä koskevien sääntömääräysten RS 39 artiklan mukaisuus ratkeaa sen perusteella, ovatko kyseiset määräykset suhteellisuusperiaatteen mukaisia. Pelaajan edelliselle tai edellisille seuroille maksettavien kasvattajakorvausten on näin ollen oltava tehokas ja välttämätön keino tavoitteen toteuttamiseksi eivätkä ne saa rajoittaa pelaajien oikeuksia enempää kuin tavoitteen saavuttamisen kannalta on välttämätöntä.

FIFA:n säännöissä kasvattajakorvauksen määrä on sidottu kastustyöstä seuroille aiheutuneisiin kustannuksiin. Korvauksen tulee pääsääntöisesti vastata kasvattajaseuralle kunkin pelaajan kouluttamisesta aiheutuneita tarpeellisia kustannuksia ja sitä laskettaessa otetaan huomioon se seikka, ettei kaikista pelaajista koskaan tule ammattilaisia.[lxvii].Näin määritelty kasvattajakorvaus jaetaan kaikkien pelaajan kasvatustyöhön tämän 12 ja 23 ikävuosien välisenä aikana osallistuneiden seurojen kesken pelaajan koulutukseen kussakin seurassa käytetyn ajan mukaisessa suhteessa.[lxviii] Koska kasvattajakorvauksen määrittäminen perustuu välittömästi pelaajan kasvatustyön kustannuksiin ja se kohdennetaan tähän työhön osallistuneille seuroille, ei liene epäilystä siitä, etteikö kasvattajakorvaus olisi tehokas keino sille asetetun päämäärään saavuttamiseksi.

Koska kasvattajakorvaus voidaan FIFA:n sääntöjen mukaisesti saada ensimmäisen ammattilaissopimuksen tekemisen jälkeenkin pelaajan jokaisen seurasiirron yhteydessä siihen saakka kunnes tämä on täyttänyt 23 vuotta tai kun koulutus on hänen osaltaan sitä ennen päättynyt, säännöstö ei vastaa Lenzin käsitystä hyväksyttävästä siirtokorvausjärjestelmästä. Rajatessaan mahdollisuuden korvauksen saamiseen koskemaan ainoastaan ensimmäisen ammattilaissopimuksen tekemistä Lenz ei luultavasti kuitenkaan tullut huomioineeksi sitä, että pelaajat siirtyvät ammattilaissarjoihin yhä nuorempina ja että heidän koulutuksensa tästä syystä monesti jatkuu vielä tämän jälkeenkin, jolloin myös ammattilaissarjaan osallistuvat seurat voivat toimia kasvattajaseuroina. Koska FIFA:n sääntöihin perustuva mahdollisuus saada kasvattajakorvausta ei koske pelaajan koko aktiiviuraa, vaan se on rajattu koskemaan urheilu-uran ensimmäisiä ammattilaisvuosia ja koska korvaukset määritetään todellisten kustannusten mukaisesti ottaen huomioon, ettei kaikista pelaajista kehity ammattilaisia,[lxix] kasvattajakorvauksilla ei todennäköisesti rajoiteta pelaajien oikeutta vapaaseen liikkuvuuteen enempää kuin tavoitteen saavuttamiseksi on välttämätöntä siitä huolimatta, että niitä voidaan periä myös ensimmäisen seurasiirron jälkeen.

Yhteisöjen tuomioistuin katsoi Bosmanin tapauksessa antamassaan tuomiossa, että kasvattajaseurojen intressit on mahdollista turvata esimerkiksi seurojen välisellä tulojen jaolla, minkä lisäksi kasvatustyön kustannusten korvaamista pidettiin mahdollisena erillisestä kasvattajarahastosta maksettavilla korvauksilla. Koska näillä toimilla rajoitetaan pelaajien oikeuksia erillisiä siirtokorvauksia vähemmän, on mahdollista, että kasvattajakorvaukset tullaan siirtomaksujen tapaan katsomaan RS 39 artiklan vastaiseksi työntekijöiden vapaan liikkuvuuden rajoitukseksi.

 

5         SIIRTOMÄÄRÄAJAT

 

Joukkueurheilijoiden vapaata liikkuvuutta on rajoitettu myös lajiliittojen säännöissä määritellyillä siirtomääräajoilla, joita koskevien sääntömääräysten perusteella pelaajasiirrot on tullut kunkin pelikauden osalta tehdä tiettyjen säännöissä määrättyjen ajanjaksojen kuluessa. Liittojen säännöissä pelaajasiirrot on usein määrätty tehtäväksi jonakin ajanjaksona ennen uuden pelikauden alkua, minkä lisäksi pelaajasiirrot ovat olleet sallittuja rajoitetussa määrin myös pelikauden aikana. Asetetun takarajan jälkeen tapahtuneita pelaajasiirtoja ei yleensä rekisteröidä lajiliitossa eivätkä tuon ajankohdan jälkeen pelaajasopimuksen tehneet pelaajat voi saada pelilupaa joukkueessaan sillä pelikaudella, jota aikaraja koskee.[lxx] Koska edustuskelvottoman pelaajan käyttämisestä virallisissa otteluissa voidaan määrätä seuralle lajiliiton säännöissä määritellyllä tavalla taloudellisia ja urheilullisia sanktioita, seurojen voidaan olettaa pidättäytyvän uusien pelaajien palkkaamisesta siirtomääräajan umpeuduttua.

Pelaajasiirrot on sidottu määräaikoihin pääasiallisesti siksi, että sarjan uskottavuus edellyttää, etteivät joukkueiden väliset urheilulliset voimasuhteet muutu sarjan kuluessa kokoonpanomuutoksista johtuen.[lxxi] Tapauksessa, jossa pelaajasiirtoja ei olisi sidottu mihinkään määräaikoihin, seurat voisivat hankkia uusia pelaajia jopa pudotuspeli- tai karsintasarjan viimeiseen otteluun, jolloin joukkueiden todellinen keskinäinen urheilullinen paremmuus ei välttämättä ratkaisisi sarjan mestaruutta tai sarjasta putoamista. Täysin vapaat tai väljiin määräaikoihin sidotut pelaajasiirrot antaisivat lisäksi menestymismahdollisuutensa jo menettäneille seuroille mahdollisuuden sarjan niiden osalta vielä jatkuessa myydä tai vuokrata parhaat pelaajansa muille seuroille, mikä osaltaan myös heikentäisi sarjan urheilullista arvoa. Siirtomääräajoilla voidaan toisaalta pyrkiä rajoittamaan pelaajien vapaata liikkuvuutta myös taloudellisista syistä sillä siirtomääräajat on mahdollista asettaa niin lyhyiksi, ettei pelaaja ehdi neuvotella kaikkien hänen palveluksistaan kiinnostuneiden seurojen kanssa.[lxxii] Tällöin pelaajan palkka ei määräydy vapailla markkinoilla ja se saattaa jäädä alemmaksi kuin siinä tapauksessa, että pelaaja voi neuvotella useiden seurojen kanssa.

Tapauksessa Lehtonen yhteisöjen tuomioistuimelta pyydettiin ennakkoratkaisua siihen, olivatko kansainvälisen koripalloliiton (FIBA) ja Belgian koripalloliiton (FRBSB) säännöt, joiden mukaisesti seurat eivät voi ottaa FIBA:n säännöissä määritellyn takarajan 28.2. jälkeen joukkueeseen uusia EU:n jäsenvaltion kansalaisuuden omaavia pelaajia, jotka ovat pelanneet samalla kaudella jossakin saman Euroopan alueen toisessa joukkueessa, perustamissopimuksen 12 ja 39 artiklan vastaisia. Tapaus koski suomalaista koripalloilijaa Jyri Lehtosta, joka osallistuttuaan kaudella 1995/1996 Suomen kansalliseen mestaruussarjaan, värvättiin Castors Braine –seuran toimesta pelaamaan Belgian kauden 1995/1996 koripallon mestaruussarjan viimeiseen vaiheeseen 3.4.1996 tehdyllä työsopimuksella. Sopimuksen rekisteröimisen jälkeen FRBSB ilmoitti Castors Brainelle, että seuralle saatettaisiin määrätä Lehtosen käyttämisestä seuraamuksia mikäli FIBA ei myöntäisi tälle pelaajalisenssiä ja että Lehtosen käyttäminen otteluissa ennen lisenssin myöntämistä tapahtuisi seuran omalla vastuulla. Tästä huolimatta seura peluutti Lehtosta 6.4.1996 pelatussa ottelussa Belgacom Quaregnonia vastaan. Castors Braine voitti ottelun, mutta se tuomittiin myöhemmin hävinneeksi siirtomääräaikoja koskevien sääntöjen rikkomisen perusteella tehdyn valituksen johdosta. Seuraavassa ottelussa Lehtonen ei pelannut, mutta hänet oli merkitty kokoonpanoluetteloon, mistä syystä seura tuomittiin jälleen hävinneeksi. Koska oli mahdollista, että seura tuomittaisiin hävinneeksi aina, kun Lehtonen pelaisi tai olisi merkittynä kokoonpanoluetteloon ja koska seura oli tästä syystä vaarassa tippua alemmalle sarjatasolle, se luopui Lehtosen käyttämisestä karsintaotteluiden osalta.

Ratkaisussaan yhteisöjen tuomioistuin totesi, ettei siirtomääräaikaa koskeva määräys ollut RS 39 artiklan vastainen muiden jäsenvaltioiden kansalaisia syrjivä sääntö, koska toisesta belgialaisesta koripalloseurasta lähtöisin oleviin pelaajiin sovellettiin tiukempia siirtomääräaikoja. Tuomioistuimen mukaan kyseiset siirtomääräaikoja koskevat säännöt kuitenkin muodostivat RS 39 artiklan rajoittamiskiellon vastaisen vapaan liikkuvuuden rajoituksen, koska ne rajoittivat toisessa jäsenvaltiossa työskentelemään halukkaiden pelaajien vapaata liikkuvuutta estämällä seuroja käyttämästä sääntöjen määräämän päivämäärän jälkeen värvättyjä pelaajia sarjaotteluissa ja vähensivät tosiasiassa pelaajan mahdollisuuksia työn saamiseen.

Tuomioistuimen mukaan pelaajien vapaata liikkuvuutta rajoittavat siirtomääräaikoja koskevat säännöt voivat olla sallittuja, jos niitä voidaan perustella objektiivisilla kansalaisuudesta riippumattomilla ja muilla kuin taloudellisilla seikoilla. Tuomioistuin piti sarjakauden normaalin etenemisen turvaamista tällaisena hyväksyttävänä tavoitteena.  Koska Euroopan alueen ulkopuolelta tuleviin pelaajiin sovellettava siirtomääräaika umpeutui myöhemmin kuin Euroopan alueella joukkueesta toiseen siirtyviä pelaajia koskeva määräaika, eikä asiassa ollut näytetty, että Euroopan alueeseen kuuluvasta liitosta lähtöisin olevan pelaajan seurasiirto 28.2.—31.3. välisenä aikana vaarantaisi sarjan normaalia etenemistä enemmän kuin Euroopan alueen ulkopuolelta siirtyvän pelaajan seurasiirto, pelaajien oikeuksia rajoitettiin enemmän kuin mikä oli välttämätöntä eivätkä siirtomääräajat tästä syystä täyttäneet suhteellisuusperiaatteen vaatimuksia.

Edellä sanotun perusteella pelaajien vapaata liikkuvuutta rajoittavat siirtomääräajat voivat olla perusteltuja vain urheilullisista syistä. Pelaajien ansiotason tai liikkumisvapauden rajoittaminen ei riitä siirtomääräaikojen perusteluksi. Silloinkin, kun määräaikoja voidaan perustella urheilullisilla syillä, ne ovat hyväksyttäviä ainoastaan siinä tapauksessa, etteivät ne ole syrjiviä, eli kun jäsenvaltioiden välisiä pelaajasiirtoja koskevat määräajat ovat vähintään yhtä pitkiä kuin kansallisia seurasiirtoja koskevat määräajat, eivätkä toisista jäsenvaltioista siirtyvien pelaajien siirtomääräajat ole kohtuuttoman lyhyitä tai lyhyempiä kuin kolmansista valtioista siirtyviin pelaajiin sovellettavat siirtomääräajat.[lxxiii]

[i]Asiat 36/74, B.N.O Walrave and L.J.N Koch v. Association Union cycliste internationale, Koninklijke Nederlandsche Wieler Unie and Federation Española Ciclismo ECR 1974 s. 1405, Ep. II s. 415; 13/76 Gaetano Donà v. Mario Mantero, ECR 1976 s. 1333, Ep. III s. 177; C-415/93, Union royale belge des sociétés de football association ASBL ym. v. Jean Marc Bosman, Kok. 1995 s. I-4921 ja C-176/96, Jyri Lehtonen & Castors Canada Dry Namur-Braine ASBL v. Fédération royale belge des sociétés de basket-ball ASBL, 13.4.2000.

[ii]Asia 196/87, Udo Steymann v. Staatssecretaris van Justitie, ECR 1988 s. 6159, julkisasiamies Darmonin asiassa antama lausunto s. 6167.

[iii]Asia 66/85, Deborah Lawrie-Blum v. Land Baden-Württemberg, ECR 1986 s. 2121, tuomion kohta 20.

[iv]Asia Donà v. Mantero, tuomion kohta 12.

[v]Asia URBSFA v. Jean-Marc Bosman, tuomion kohta 74.

[vi]Kokoonpanon muodostamisella voitaneen tässä yhteydessä katsoa tarkoitettavan urheilijoiden valitsemista joukkueeseen. Vaikka tapauksessa Walrave & Koch v. AUCI poikkeuksen on katsottu voivan koskea myös pyöräilyjoukkueeseen kuuluvien varsinaisen urheilijan edellä moottoripyörällä ajavia ns. edeltäjiä, joukkueurheilun lajiliittojen säännöissä osallistumisoiketta ei ole kansalaisuuden perusteella rajoitettu muiden kuin pelaajien osalta ja tapauksessa Donà v. Mantero annettu tuomio koski vain pelaajien valintaa joukkueeseen.

[vii]Poikkeus voitaneen ulottaa koskemaan myös muita alueellisia edustusjoukkueita, kuten maakuntajoukkueita.

[viii]Asia 53/81, D.M. Levin v. Staatssecretaris van Justitie,  ECR 1982 s. 1035, Ep. VI s. 351.

[ix]Huttunen, Mikko: Joukkueurheilijan ja urheiluseuran välinen pelaajasopimussuhde — työsuhde vai muu sopimussuhde. Työoikeudellisen yhdistyksen vuosikirja 1994. s. 74. (Huttunen 1994).

[x]Ks. esim. Leaver, Peter: The New Contract Between The Clubs And The Players. Urheilu ja oikeus. Urheiluoikeuden yhdistyksen jäsenlehti 2000. s. 34, jonka mukaan Englannin Valioliigassa pelaavilla jalkapalloilijoilla on velvollisuus käyttää kuusi tuntia viikossa seuran järjestämään PR- ja vastaavaan toimintaan.

[xi]Ks. tästä Huttunen, Mikko: A comparative analysis of the legal position of professional sportsmen under Finnish, English and European Community law. The borderlines of employment. Florence 1999. s. 259—260 ja siinä mainitut oikeustapaukset. (Huttunen 1999).

[xii]Asiat Levin v. Staatssecretaris van Justitie ja 139/85, R.H. Kempf v. Staatssecretaris van Justitie, ECR 1986 s. 1741.

[xiii]Ks. julkisasiamiehen tapauksessa Levin antama lausunto s. 1058—1060 ja asiassa Kempf annettu lausunto s. 1744.

[xiv]Huttunen, Mikko: Sportsmen and the categories of persons in the legislation of the European Union concerning the free movement of persons. Työoikeudellisen yhdistyksen vuosikirja 1995. s. 46. (Huttunen 1995).

[xv]Huttunen 1994 s. 43.

[xvi]Asia Lawrie-Blum v. Land Baden-Württemberg, tuomion kohta 18.

[xvii]Asia C-3/87, The Queen v. Ministry of Agriculture, Fisheries and Food, ex Parte Agegate Ltd., ECR 1989 s. 4459, tuomion kohta 36.

[xviii]Ibid.

[xix]Ibid.

[xx]Huttunen 1994 s. 78, Rauste s. 110 ja Palme, Christoph – Hepp-Schwab, Hermann – Wilske, Stephan: Freizügigkeit im Profisport — EG-rechtliche Gewährleistungen und prozessuale Durchsetzbarkeit. Juristen Zeitung 49. Jahrgang. 8. April 1994. s. 343—344. (Palme et al.) ja Petzold, Hans Arno – Safaris, Athanase: Europäische Freizügigkeit von Berufsfussballspielern aus deutscher und griechischer Sicht. Europarecht 17. Jahrgang 1982. s. 78. (Petzold – Safaris).

[xxi]EG-rätten och svensk idrott. Rapport från en arbetsgrupp. Ds 1997:27. Göteborg 1997. s. 126. (EG-rätten och svensk idrott), Halila, Heikki – Hemmo, Mika: Sopimustyypit. Helsinki 1996. s. 292 (Halila 1996) ja Rauste, Olli: Urheiluoikeus. Helsinki 1997. s. 110. (Rauste).

[xxii]Huttunen 1994 s. 80.

[xxiii]Ibid.

[xxiv]Weatherill, Stephen: Discrimination on Grounds of Nationality in Sport. Yearbook of European Law. Vol. 9. Oxford 1990. s. 59. (Weatherill 1990). Weatherill on pitänyt kysymystä joukkueurheilijoiden ammatillisesta statuksesta itsestään selvänä.

[xxv]Ks. esim. Hilf, Meinhard – Pache, Eckhard: Das Bosman-Urteil des EuGH — Zur Geltung der EG-Grundfreiheiten für den Berufsfussball. Neue Juristische Wochenschrift 49. Jahrgang 1996. 30. April 1996. s. 1176. (Hilf – Pache) ja Helsingin Sanomat: Jalkapalloilijat ovat enemmän kuin työntekijöitä. HS 17.9.2000.

[xxvi]Ibid.

[xxvii]Asia URBSFA v. Bosman, tuomion kohta 6.

[xxviii]Rauste s. 223.

[xxix]Ibid., s. 227—293.

[xxx]EG-rätten och svensk idrott s. 76 ja 103.

[xxxi]Asia URBSFA v. Bosman, tuomion kohta 120.

[xxxii]NAs (ETY) 1612/68 1—3 art. Tuomioistuin viittasikin antamassaan ratkaisussa edellä mainittujen perustamissopimuksen artiklojen lisäksi asetuksen 1612/68 1 artiklaan, jonka mukaisesti jokaisella on asuinpaikasta riippumatta oikeus toimia palkkatyössä toisen jäsenvaltion alueella.

[xxxiii]Rauste s. 255.

[xxxiv]Pollet, Kris: The Bosman Case and the Abolition of Nationality Clauses and the Position of Third Cuontry Nationals. European Business Law Review. London. Vol. 7. No. 6. June 1996. s. 143—145. (Pollet)

[xxxv]Weatherill 1990 s. 55.

[xxxvi]Ibid. s. 56.

[xxxvii]Pollet s. 142.

[xxxviii]Ibid., s. 143.

[xxxix]Helsingin Sanomat: Väärien passien skandaali muhii Ranskassa. HS 14.1.2001.

[xl]Malmsten, Krister: Före och efter Bosman. Idrottsjuridisk skriftserie Nr 1. Artikelsamling 1996. s. 43. (Malmsten), Timonen, Pekka: Urheilijoiden vapaa liikkuminen: EY-tuomioistuimen Bosman –tuomion vaikutusten tarkastelua. Henkilöiden vapaa liikkuvuus – EU ja Suomi. Bergström, E – Wennonen, L (toim.). Helsinki 1998. s. 90. (Timonen 1998) ja Pollet s. 143—144. Tämä oikeus on turvattu kaikissa EU:n ulkosopimuksissa, joissa on työntekijöitä koskevia määräyksiä.

[xli]Ks. esim. tapaukset 143/87, Christopher Stanton and SA belge d’assurances L’Étoile 1905 and Institut national d’assurances sociales pour travailleurs indépendants (Inasti), ECR 1988 s. 3877, tuomion kohta 13 ja C-370/90, The Queen v. Immigration Appeal Tribunal and Surinder Singh, ex parte Secretary of State for the Home Department, ECR 1992 s. I-4265, tuomion kohta 16.

[xlii]EG-rätten och svensk idrott s. 132, Hilf – Pache s. 1174, Malmsten s. 43, Rauste s. 384, Spink – Morris s. 57, Timonen 1998 s. 89, Ilmivalta, Pekka: Viisi vuotta Bosmanista — kansalliset siirtokorvaukset yhä käytössä. Urheilu ja oikeus. Urheiluoikeuden yhdistyksen jäsenlehti 2000. s. 20. (Ilmivalta) ja Weatherill, Stephen: Case C-415/93, Union Royale Belge des Sociétés de Football Associations ASBL v. Jean-Marc Bosman. Common Market Law Review. Vol. 33 1996. s. 1028. (Weatherill 1996).

[xliii]Rauste s. 384 ja 397, Weatherill 1996 s. 1028 ja Morris, P.E. – Morrow, S. – Spink, P.M.: EC Law and Professional Football: Bosman and its Implications. The Modern Law Review. Oxford. Vol. 59. No. 6. November 1996. s. 898. (Morris et al.)

[xliv]Ilmivalta s. 29, Morris et al. s. 902, Weatherill 1996 s. 1016 ja 1028, Lee, Andrew L.: The Bosman Case: Protecting Freedom of Movement in European Football. Fordham International Law Journal. New York. Vol. 19. No. 3. February 1996. s. 1314 sekä Spink, Paul – Morris, Philip: EC Law And Professional Football: The Bosman Case. European Business Law Review. London. Vol. 7. No. 3. March 1996. s. 57. (Spink – Morris), jossa todetaan, että siirtokorvausten poistaminen voi johtaa myös lyhyempien sopimusten tarjoamiseen keskinkertaisille ja sitä heikommille pelaajille.

[xlv]Rauste s. 397 ja Huttunen, Mikko: Urheilijoiden vapaa liikkuminen: EY-tuomioistuimen Bosman –tuomion vaikutusten tarkastelua. Henkilöiden vapaa liikkuvuus – EU ja Suomi. Bergström, E – Wennonen, L (toim.). Helsinki 1998. s. 86. (Huttunen 1998).

[xlvi]Rauste s. 397.

[xlvii]Rauste s. 385 ja Weatherill 1996 s. 1026—1027.

[xlviii]Pollet s. 144—145.

[xlix]Rauste s. 355—357.

[l]Ibid., s. 386.

[li]Lee s. 1265.

[lii]EG-rätten och svensk idrott s. 132—133, Malmsten s. 43, Rauste s. 388, Spink – Morris s. 57, Timonen 1998 s. 89 ja Weatherill 1996 s. 1019—1020.

[liii]Huttunen 1998 s. 86, Hilf – Pache s. 1174, Ilmivalta s. 22, Rauste s. 388 ja Weatherill 1996 s. 1021.

[liv]Hilf – Pache s. 1175, Timonen 1998 s. 90 ja Weatherill 1996 s. 1020.

[lv]EG-rätten och svensk idrott s. 133, Morris et al. s. 900—902, Rauste s. 388 ja Weatherill 1996 s. 1023.

[lvi]Hilf – Pache s. 1174.

[lvii]Ks. julkisasiamies Lenzin ratkaisuehdotuksen kappale 239.

[lviii]Barnard, Catherine: EC Employment Law. 2nd ed. Oxford 2000. s. 135—136. (Barnard). sekä siellä mainitut tapaukset C-85/96, Martinez Sala v. Freistaat Bayern, ECR 1998 s. I-2691, kohta 32 ja Stanton v. INASTI, kohta 13 sekä C-10/90, Masgio v. Bundesknappschaft, ECR 1991 s. I-119, kohdat 18—19. Ks. myös tapauksessa Bosman annetun tuomion kohta 74, jossa on todettu, että RS 39 artiklaa voidaan soveltaa, jos on ilmaistu tahto perustaa työsuhde. Vaikka tuomiossa ei otettukaan suoranaisesti kantaa käsiteltävänä olevaan kysymykseen, tästä voidaan päätellä, että periaatetta sovelletaan myös ammattilaiseksi siirtyvään amatööripelaajaan.

[lix]Yhteisöjen tuomioistuin jätti siirtokorvausjärjestelmän vaikutukset amatööriurheiluun kokonaan huomiotta Bosman –tapauksen käsittelyn yhteydessä. Ks. tästä julkisasiamies Lenzin tapauksessa antama ratkaisuehdotus, kohta 221.

[lx]Halila, Heikki: Suomen huippu-, amatööri- ja junioriurheilu — ihanteita ja realiteetteja. Kanava 1998. s. 249. (Halila 1998).

[lxi]Asia URBSFA v. Bosman, julkisasiamies Lenzin ratkaisuehdotus, kohta 222.

[lxii]Rauste s. 393—394.

[lxiii]Principles for the amendment of FIFA rules regarding international transfers s. 1.

[lxiv]Ibid.

[lxv]Ibid., 2.2 ja 2.3 §.

[lxvi]Asia URBSFA v. Bosman, tuomion kohta 136.

[lxvii]Principles for the amendment of FIFA rules regarding international transfers 2.5 §, liite I A.4 § ja B.2 §.

[lxviii]Tämä koskee pelaajan ensimmäisen ammattilaissopimuksen tekemisen yhteydessä suoritettavaa kasvattajakorvausta. Ensimmäisen ammattilaissopimuksen tekemisen jälkeen tapahtuvien pelaajasiirtojen yhteydessä uuden seuran on korvattava edellisen seuran alle 23–vuotiaan pelaajan kasvatustyöhön käyttämät kustannukset sekä tapauksesta riippuen edellisen seuran maksamat kasvattajakorvaukset. Ks. liite I 4.2 §.

[lxix]Ks. julkisasiamies Lenzin ratkaisuehdotus kohdat 235—239, jossa siirtokorvauksia ei pidetty korvauksena koulutuskustannuksista, koska ne eivät määräytyneet todellisten kustannusten mukaisesti ja koska niitä voitiin periä myös täysin kouluttetujen ammattilaispelaajien seurasiirtojen yhteydessä.

[lxx]Rauste s. 424.

[lxxi]Rauste s. 424 ja Malmsten s. 46.

[lxxii]Rauste s. 425.

[lxxiii]Timonen 1998 s. 91.