Rainer Anttila

 

Rainer Anttila

Erikoisasiantuntija

Liikuntatieteiden lisensiaatti (LiTL)

Suomen Liikunta ja Urheilu ry

 

Liikunta- ja urheilujärjestöjen näkökulma sopimuksiin

Suomen Liikunta ja Urheilu (SLU) ry:n yhtenä tehtävänä liikuntajärjestöjen yhteisenä edunvalvonta- ja palvelujärjestönä on kiinnittää jäsenjärjestöjensä, liikunta- ja urheiluseurojen sekä urheilijoiden huomio sopimusjuridiikan ja liikuntakulttuurin kokonaisuuden kannalta oleellisiin yleisiin asioihin, joista olisi syytä sopia. SLU:n yleisluonteisen ohjauksen ja koulutuksen tarkoituksena on askel askeleelta etenevän yleisten sopimusasioiden tiedostamisen tason lisääminen. Yksityiskohtaiseen neuvontaan tai avustamiseen esimerkiksi sponsorineuvotteluissa SLU:lla ei ole ollut mahdollisuutta, eikä se lajiliittojen näkökulmasta olisi edes ongelmatonta. Yksityiskohtaisen sopimusjuridisen avun liitot, seurat ja urheilijat hakevatkin tarvittaessa muualta.

 

Työsopimus huippu-urheilussa

Sopimisen tarve kävi seuroille ja liitoille selväksi viimeistään, kun todettiin etteivät lajiliittojen toiminta- ja kilpailusäännöt enää riittäneet kattamaan ammattiurheiluun liittyviä tilanteita. Kun valmentajat ja urheilijat varsinkin joukkuelajeissa eivät olekaan edustamiensa seurojen jäseniä, jäseniä koskevat säännöt eivät sidokkaan heitä. Tarvittiin tilalle sopimus säätelemään työnantajan ja työntekijän tai tukijan ja yksilöurheilijan välistä suhdetta.

Joukkuelajien lajiliitot sinnittelivät pitkään väittäen, että tehdyt pelaajasopimukset eivät olleet työsopimuksia. Asia oli jopa varmistettu kirjallisella lausumalla "Tämä sopimus ei ole työsopimus", vaikka työsuhteen tunnusmerkit usein täyttyivätkin. SLU ryhtyi 1990-luvun puolessavälissä neuvottelemaan yhteistyössä lajiliittojen kanssa yhteisistä työsopimusmalleista valmentajia ja pelaajia varten. Sopimusmenettelyä vauhditti vakuutusoikeuden tekemä päätös, että jääkiekon pelaaminen on työtä ja pelaaja kuuluu lakisääteisen työeläketurvan piiriin. Tästä päätöksestä käynnistyi prosessi, jonka seurauksena syntyi urheilijoiden oma tapaturma- ja eläkejärjestelmä, joka säädettiin laintasoiseksi keväällä 2000. Sopimusmallin työstämisessä ovat olleet mukana lajiliitot, Uudenmaan työsuojelupiiri, työministeriö ja Helsingin yliopiston työoikeuden asiantuntijat. Valmentajasopimusmalli syntyi samanaikaisesti pelaajasopimuksen kanssa.

 

Valmennustuki- ja sponsorisopimukset

Yksilöurheilijat ovat useimmissa lajeissa vielä seurojensa jäseniä. Siten toiminta- ja kilpailusäännöt sitovat heitä. Valmennustuki- ja sponsorisopimusten taloudellisen merkityksen kasvaessa ja sopimusten luonteen muuttuessa hyväntekeväisyydestä liikekumppanuuteen kirjallisia sopimuksia on alettu tekemään. Kuitenkin varsinkin seuroilla ja urheilijoilla on ollut epätietoisuutta siitä, mistä itse asiassa tulisi sopia. SLU on tehnyt kertaluonteisen ja pitkäaikaisen sponsorisopimuksen pohjat, jotka ovat urheiluväen käytössä. Erilaisia valmennustukisopimuksia on useilla liitoilla ja syksyn 2001 aikana on tarkoitus kehittää ko. sopimuksia yhdessä Olympiakomitean, ADT-toimikunnan ja lajiliittojen kanssa.

SLU:n keskeisenä viestinä on, että sopimuksissa sovitaan selvästi molempien (kaikkien) osapuolien velvollisuuksista. Erityisesti olisi syytä kirjata velvoitteiden aikataulut ja mahdolliset viivästysseuraamukset. Lisäksi lajiliittoja ja seuroja on aina hyvä muistuttaa, että he voivat ilman urheilijan tai muiden osapuolien suostumusta sopia vain omista oikeuksistaan tai he voivat rajoittaa urheilijan oikeuksia hankkia sponsoreita vain sopimalla asiasta urheilijan kanssa. Lopuksi muistutetaan, että sopimukseen kirjattaisiin sopimuksen päättäminen ja sen edellytykset sekä erimielisyyksien ratkaisemistapa.

 

SLU:n eettinen työ ja sopimusten sisältö

Huhtikuussa 1998 käynnistettiin SLU:n eettinen työ, jonka tarkoituksena on vahvistaa urheilijoiden yhteiskunnallisesti hyväksyttävää esimerkkikäyttäytymistä, ehkäistä katsomoväkivaltaa ja varmistaa, että liikuntakulttuurin sisällä noudatetaan yhteiskunnan keskeisiä säädöksiä. Eettinen työ on ollut ennenkaikkea järjestelmän sisäistä toimintaa. Esimerkiksi sääntöuudistusten myötä on varmistettu lajiliiton sääntöjen sitovuus myös liikunta- ja urheiluseurojen jäseniin. Valmennustukisopimuksiin on lisätty reilun pelin pykälä ja erillinen dopingpykälä.

Vuonna 2001 on kiinnitetty erityistä huomiota valmentajien sitoutumiseen eettisiin työhön. Lajiliittojen työsopimuksissa on usein eettinen pykälä ja työsopimuksen purkuperusteet dopingtapauksissa ovat olleet olemassa. Ongelmana ovat toimitsijakiellot. Käytännössä toimitsijakieltoon voidaan asettaa vain valmentaja tai muu toimitsija, joka on yhdistyksen jäsenyyden tai työsopimuksen kautta sitoutunut myös urheilun sääntöjen mukaisiin rangaistuksiin.

Eettisen työn on haluttu näkyvän myös ulospäin. Liikuntajärjestöt ja urheilijat ovat itse halunneet sitoutua eettiseen työhön. Yksi sitoutumisen muoto on esimerkiksi dopingpykälä sponsorisopimuksissa. Sponsorisopimuksen dopingpykälä on yksi urheilun laatukriteeri. Sen tulisi olla kaikissa lajiliittojen, seurojen ja urheilijoiden sponsorisopimuksissa riippumatta sponsorin vaatimuksista.

Keskustelua on aiheuttanut Suomen Hiihtoliiton maastohiihdon ensimmäinen sponsorisopimus Lahden kisojen jälkeen, jossa ei ole dopingpykälää. Doping on Hiihtoliiton mukaan itsestään selvä sopimuksen purkuperuste, vaikka siitä ei ole mainintaan sopimuksessa. SLU:kin näkemyksen mukaan doping on sopimuksen purkuperuste, mutta siitä ja purkamiseen liittyvistä seuraamuksista olisi kuitenkin aina syytä olla maininta sopimuksessa. Pelisäännöt on aina hyvä kirjata – itsestäänselvyydetkin!

 

Kolmikantasopimus - urheilutulon rahastoinnin edellytys

Valtiovarainministeriön vuonna 1997 asettaman Urheilun verotustyöryhmän muistion (1998:17) yhtenä ehdotuksena oli urheilijoiden valmennustilijärjestelmän tiukentaminen. Muistion pohjalta säädettiin vuonna 1999 tuloverolain 116a-c pykälät rahastojärjestelmän perustaksi. Lähtökohtaisesti urheilijan urheilemisesta saamat tulot ja sponsoritulot ovat ansaintavuoden veronalaista tuloa. Tuloa voidaan kuitenkin jaksottaa tuleville vuosille valtiovarainministeriön hyväksymien viiden valmennus- ja urheilijarahastosäätiöiden avulla.

Rahastoihin voidaan siirtää urheilutuloja, jotka on saatu välittömästi urheilemisesta. Näitä ovat esimerkiksi joukkuepelaajien palkat, pisterahat ja vastaavat sekä yksilöurheilijoiden starttirahat, kaikki palkinnot ja tulosbonukset. Urheilutuloksi katsotaan myös tanssiurheilun, voimistelun ja aerobicin sekä vastaavien lajien esiintymisrahat liikunta- ja urheilutapahtumissa. Rahastoihin voidaan lisäksi siirtää kolmikantaperiaatteella sovitut sponsoritulot. Tällöin sopimusosapuolina ovat urheilija, valtakunnallinen urheilujärjestö ja sponsori. Kolmikantaperiaatteella tehdyt sopimukset mahdollistavat liiton "urheilullisen valvonnan".

Tässä sponsorisopimuksella tarkoitetaan sopimusta, jolla urheilija antaa sponsorille oikeuden nimensä ja kuvansa käyttöön ja urheilija sitoutuu käyttämään sponsorin tunnuksia harjoitellessaan ja kilpaillessaan. Jos sopimus edellyttää työsuorituksia, niistä saatavaa tuloa ei voida rahastoida, koska kyseessä on palkka tai palkkio, jota ei ole saatu välittömästi urheilemisesta. Rahastoihin ei myöskään voida siirtää opetusministeriön huippu-urheilijoille myöntämää valmennus- ja harjoitteluapurahaa, lajiliittojen, Olympiakomitean tai urheiluseuran valmennustukia, eikä muusta kuin urheilusta saatuja palkkatuloja, työkorvauksia ja muita sellaisia tuloja, kuten urheilijan ja sponsorin välisen kaksikantasopimuksen mukaisia tuloja.

Urheilutulona ei pidetä myöskään ulkomailta saatua tuloa. Ulkomaantulo on sen maksamisvuoden verotettavaa ansiotuloa, eikä sitä voi siirtää rahastoihin. Ulkomaisen sponsorin maksamat tulot ovat pääsääntöisesti ulkomailta saatua tuloa. Sponsorisopimukset voivat sisällöltään olla varsin monimuotoisia. Epävarmoissa tapauksissa on syytä hakea ennakkopäätöstä siitä, onko tällaisen sopimuksen tuottama tulo katsottava saaduksi Suomesta vai ulkomailta. Ylipäänsä sponsorisopimusten monimuotoisuus on suuri ja se olisikin mielenkiintoinen tutkimuskenttä esimerkiksi opinnäytetyön tekijälle.

 

Lopuksi

Liikuntakulttuuri on aiemmin perustunut jäsenyyteen ja siitä kumpuavaan yhteisöllisyyteen. Myös sponsorit ovat olleet osa urheiluliikettä ja he eivät ole arvioineet omaa panostaan urheiluun suhteessa omaan liiketoimintaansa. Erimielisyyksiä on ollut vähän ja niistä on sovittu urheiluliikkeen sisällä. Ajat ovat muuttuneet ja nyt varsinkin huippu-urheilussa eletään tuloskriteerien ja sopimusten aikaa. Koko liikuntaväki ei vielä ole täysin tiedostanut muutosta - ison veneen suunnan muuttaminen vie aina aikaa. Suunta kuitenkin muuttuu haluttiin sitä tai ei.

Sopimuskulttuurilla on myös ongelmansa. Varsinkin yksilöurheilijalla saattaa olla toistakymmentä sopimusta eri osapuolten kanssa. Pystyykö urheilija hallitsemaan kokonaisuuden? Tietääkö hän todella mihin sitoutuu kaikilla sopimuksillaan? Tarvitseeko urheilija nykyään jo asianhoitajan ja mistä yksittäinen urheilija voisi saada hyvää ja kohtuuhintaista apua?

Keskusteluissa on otettu esiin ajatus, että tulevaisuudessa voitaisiin vahvistaa urheilijoiden ja ennenkaikkea yksilöurheilijoiden tukea kaiken tyyppisissä urheilutyöhön liittyvissä asioissa. Isojen joukkuelajien pelaajayhdistykset ovat joukkueurheilijoiden tukena, mutta yksilöurheilijoilta puuttuu vastaava lajiliitoista tai seuroista riippumaton tuki. SLU urheilujuridiikan päivillä 8.3.2001 esitettiin ajatus urheilijoiden yhteisestä "urheilija-asiamiehestä", joka olisi urheilijoiden käytettävissä esimerkiksi sponsorisopimusten tekemisessä.

Ajatus on hyvä ja kannatettava. Vaikka SLU on koko liikuntakulttuurin, niin yhteisöjen kuin liikkujien tai urheilijoiden edunvalvoja, joskus on vaikeuksia olla tasapuolinen kaikkia kohtaan. Riippumaton urheilija-asiamies olisi ratkaisu ongelmaan. Lisäksi urheilija-asiamies voisi toimia myös rahastosäätiön asiamiehenä, jolloin hän olisi aitiopaikalla ammattiurheilijoiden julkisen esiripun takana.